Jouni kohottautui sen verran, että Maunu saattoi sitoa kädet seljän taakse, mutta ei muuttanut entistä asentoaan.
— Jokohan me nyt katsomme nilkkaa, miten sen laita on? sanoi
Kaarina. — Ehkäpä Maunu päästää vähän jalkoja irralleen.
Maunu päästi jalkanuorat, jotka olivat moninkerroin kierretyt pohkeiden ympäri, ja Kaarina kääri housunlahetta vähän ylös. Nilkka oli tavattomasti paisunut.
— Ai, ai! Sehän on ajettunut yhä enemmän, sanoi hän silmät kosteina ja äänessä valittava sävy. — Mitäs me nyt teemme? Ei taida olla muuta keinoa kuin panna siihen uudelleen kostea kääre.
Hän irroitti varovaisesti nilkan ympärille kierretyn rievun, joka oli jo aivan kuivunut, kostutti sen ja asetti paikoilleen.
Jouni kohautti hermostuneesti olkapäitään, kun Kaarina rupesi käärettä kiinni sitomaan.
— Koskeeko pahoin? kysyi hän osaaottavasti.
— Ei, vastasi Jouni, ja äänessä oli tyyni, melkein onnellinen sointu.
Kaarina tuli tästä niin hyvilleen, että kyyneleet pulpahtivat silmiin. Se oli ensimmäinen sana, jonka Jouni lausui vuorokauden kuluessa.
Hän veti siteen keveään solmuun ja kääri lahkeen alas.