Maunu henkäisi rauhallisesti ja tunsi veriensä tyyntyvän. Hän lisäsi puuta takkaan, sytytti piippunsa ja meni karsinanpuoleisen ikkunan ääreen. Siinä oli heti talon takana Niittyvuoma, pappilan lehmilaidun. Ulompana häämötti metsänranta tummana, pimeänä kehyksenä.

Maunua rupesi raukaisemaan ja hän haukotteli pitkään. Aamulla piti lähteä Mannajärven rantoja niittämään, joen toiselle puolen… Nimismies, koranus, vei kuin veikin Puhalluksen, ja sen sijaan oli nyt saatu kurpoa tehdä vetisiä jänkätilkkuja sieltä täältä…

Hän haukotteli syvään. Joko tässä nyt nukuttamaa: kesken yön? ajatteli hän siirtyen joenpuoleiseen ikkunaan. Siellä riippuivat verkot navetan päässä. Hän eroitti ne valkeista tuohikopista, jotka kuumottivat öisen hämyt läpi. Ei oltu joudettu kalastamaankaan, kun oli heinän teko vienyt kaiken ajan…

… Mikä siellä aitan portailla liikkui? Maunu teroitti katsettaan. Jokin elävä se oli… mikä sitten lie ollut eihän vain kärppä…? Nyt hypähti se maahan ja pyöri siinä hetkisen… hypähti taas aitan portaille ja katosi porrasten toiselle puolen… Tuolla se tuli taas esiin portaiden takaa ja hypähteli pihanurmella… asettui sitten istumaan keskelle pihaa ja — naukui… Kas, kissahan se…! Miksikä olivat jättäneet mirrin ulos…?

Maunu ajatteli lähteä päästämään kissaa sisälle, mutta pelkäsi herättävänsä Jounin… Antaapa mirrin olla… lämminhän on yö…

Häntä raukaisi tavattomasti. Silmät pyrkivät väkistenkin painumaan kiinni. Penkki viekoitteli kovin makeasti, mutta hän voitti kiusauksen. Nosti vain toisen jalkansa sille ja nojasi mukavasti ikkunanpielustaan.

— — —

Jouni heräsi siihen, että jalkaa särki. Hän kohautti yläruumistaan ja tunsi samassa, kuinka jokin kireä ja karkea puristi ranteita, saaden aikaan kirvelevää kipua. Missä hän oli? Hän silmäsi ympärilleen. Haravia oli rivissä uuninkupeella… yksi, kaksi, kolme… kuusi haravaa… Penkin vieressä lattialla oli piippu, ja mies nukkui ikkunanpieltä vasten.

Jounin uniset aivot selvisivät vähän. Hänhän makasi pappilan pirtissä… Tuossa oli peräseinän ikkunan edessä pöytä, jolle hän Pyhän Andreaan aamuna oli laskenut kirkkaan hopeataalerin… Nyt siinä oli pienoinen pahkakuppi… Eikö hän ollut illalla siitä syönyt…? Olipa varmaan… ja Kaarina-emäntä oli sen ojentanut hänelle… lempeä, suloinen Kaarina…

Mikä hänen nilkkaansa vaivasi? Sellainen kuumeinen, kipeä pakotus, joka ulottui kylkeen saakka…