Jounin kalpeita, miellyttäviä kasvoja kirkasti valoisa hymy. Ruskeiden silmien loistava katse lämpeni, pehmeni. Oli jotakin ylevän kaunista tuossa nuoressa lappalaisessa, jonka valjulla, korkealla otsalla leikki uudinten raosta pilkistävä auringonsäde. Kaarina katseli häntä ihmeissään, ja pelko häipyi vähitellen hänen sydämestään. Jounin kasvoissa ei ollut mitään pelkoa herättävää. Niiden avuton onnen ilme vaikutti päinvastoin rauhoittavasti.
— Kaarina! sanoi Jouni, ja hänen kasvonsa punertuivat äkkiä, ja silmiin syttyi outo, kuuma hehku. — Kaarina, minä en voi selittää itselleni, miksi en voi sinua vihata, vaikka olet papin vaimo. Sinä olet voittanut sydämeni. Rinnassani on kummallinen tunteiden sekoitus. Minä vihaan pappia koko sielustani enkä näkisi mitään niin mielelläni kuin hänen tuhonsa, mutta sinua en voi vihata, vaikka pakotankin itseäni siihen — välistä. Niinkuin nytkin: yksi ääni povessani sanoo: "kosta nyt!", mutta toinen kieltää.
Kaarina veti kätensä peitteen alle ja vapisi. Sydän miltei lakkasi sykkimästä, ja hän tuijotti kauhistuneena Jouniin, jonka lämmin katse hyväili häntä. Hän tunsi vaistomaisesti suuren vaaran uhkaavan itseään, ja koko hänen naisellisuutensa heräsi torjumaan sitä ajoissa.
— Miksi noin puhut ja pahoitat mieleni? kysyi hän — niin tyynesti kuin saattoi. — Tahtooko Jouni kostaa minulle, joka olen aina ollut Jounille vain hyvä ja lempeä?
— Tahtoisin! vastasi Jouni ja katsoi Kaarinaa vakavasti silmiin. — Silloin olisi kostoni ehyt, jos voisin kostaa papille sinun kauttasi. Mutta en voi! Se on heikkouteni. Ja nyt kun en enää voi täydellä sydämellä kostaa, niin täytyy sinun saada pappi jättämään minut rauhaan.
Jounin katse oli totinen, melkein synkkä.
— Vannotko sen?
Kaarina yritti vastata, mutta samassa kuului pirtistä kolinaa, ja ääni huusi:
— Kaarina!
Jouni säpsähti ja katsahti kysyvästi Kaarinaan: Oliko se pappi?