— Kuule, miten kävi sen sinun noitasi, sen Paulus-Jounin? On kuulunut tännekin jotakin.
— Älä kysy. Se on ruma juttu… Kuule, maistetaan, niin minä kerron…
Lasit kohosivat taas.
— Se on ruma juttu… Ajattelepas… otimme miehen kiinni muutamana päivänä viime kesänä… Oli juuri palannut muutamasta pirullisesta ilveilystään… uhrijuhlasta… katsopas. Olin parast'aikaa syömässä kodassa, kun Tulinkisuvannon Tuomas… tiedäthän… tulee ja sanoo, että Jouni on naapurinamme viereisessä kodassa… Sanoo tyynesti vain… niinkuin se olisi aivan jokapäiväinen asia… Minä ulos… kuin pyssyn suusta… ja miehet perässä… Siellä viilettää jo noita pakoon, niin että takin helmat lepattavat… Me perässä… hiivatin hamppua, Jenssen! Noita loikkaa vetistä jänkää poikki, niin että vesi pärskähtelee… Meille nousee tie pystyyn… Ei kukaan uskalla jängälle, vaikka minä manaan ja noidun… Sellaisia nahjuksia, Jensen!… Mutta kohtalo tuli meille avuksi… Tuiskis! Siellä makaa mies silmällään jängässä eikä pääse ylös… Silloin me ympäri kiertämään… ja niskaan!… Jalka oli nyrjähtänyt sijoiltaan… peijakas! Otimme kiinni ja toimme kirkolle sidottuna … käsistä ja jaloista…
— No, mitenkäs sitten?… Teiltähän hukkui mieskin sillä matkalla?
— Niin… Erkin Pekka… Täytti venheen muutamassa koskessa… ja sinne meni mies… Vanha muori… Erkin äiti… kirosi minut syvimpään helvettiin… Niinkuin se olisi ollut minun syyni… Sanopas, Jenssen oliko se minun syyni?
— Mitenkä se sinun…?
— Sitähän minäkin! Olen koko talven… houkka itseäni soimannut… mutta se on ollut turhaa vaivaa! Minkä minä sille…?
Hän vaikeni ja tuijotti edessään olevaan lasiin, puistellen päätään omille mietteilleen.
Nimismies pitkästyi hänen vaitioloonsa ja kysyi: