— No, mitenkä kävi sen Jounin sitten?
Sirma havahtui ja katsoi nimismiestä tuikeasti silmiin.
— Niin, kuule, Maunu, sen vietävä, päästi miehen irti. Jouni pelotteli muijan pahanpäiväiseksi… Kovin oli peljästynyt hyvä, ettei surmannut… Kun minä palasin Suonttavaarasta, oli noita poissa — paennut… Ei löydetty mistään… Piti läheltä, etten lyönyt Maunua halolla kalloon… Niin suututti… suututti armottomasti!
Nimismies räjähti nauramaan.
— Olipa se soma juttu, hah-hah! Vai pakoon pääsi? Katsos vain… viekkaannäköinen se onkin. Olen monesti markkinoilla nähnyt.
— Niin on… Mutta kerran vielä hänet käsitän! Kuule, Jenssen, minä käsitän hänet, ja silloin hän ei pääse pakoon!
Hän huojui tuolillaan, puiden pöydän yli nyrkkiä nimismiehelle.
— Uskon, uskon, vakuutteli tämä. — Mutta tiedätkö, että hän on täällä tätä nykyä?
— Paulus-Jouni!?
— Hänpä juuri. Näin eilen lastauspaikalla, ja niin kanteli jauhosäkkiä kuin mies… Vankka se onkin.