Sirman käsi painui pöydälle, ja juopunut katse näytti hetkeksi selviävän.
— Voi herja! ärjäisi hän ja tuijotti hirmuisesti nimismieheen. —
Jenssen, kuule, sinun pitää auttaa minua, lisäsi hän hiljemmin. —
Kuule, lupaatko?… Otamme kiinni — sinun avullasi. Minä vien
miehen kotia ja toimitan voudille.
— Ei siitä tule mitään. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän ei ole täällä pahaa tehnyt.
— Vai ei ole, hm! Mutta kuule, Jenssen, minulla on häntä vastaan.
Hän on noita, ja minun tehtävänäni on panettaa hänet kiinni.
Ymmärrätkö?
— Kyllä, kyllä, mutta…
— Kuule, Jenssen, minä vihaan sitä miestä, vihaan sydämeni pohjasta! Tiedätkö, oli pelotellut vaimoni, Kaarinan, puolikuoliaaksi… Oli vannonut, että tämä koettaisi vaikuttaa minuun, jotten häntä, Jounia, enempää vainoisi… Siitä asti on eukko rukoillut, että antaisin herjan olla… Mutta minä, Jenssen, olen kuuro sellaisille rukouksille, kuuro… kokonaan!… Aivan kokonaan!
Hän iski nyrkkiä pöytään, niin että lasit hypähtivät kohoksi, ja retkahti raskaasti taaksepäin. Vähän ajan kuluttua hän rupesi samealla äänellä laulamaan:
— Paulus-Jouni, stuorra noaidde, voiaa naa-naa… Buoidest tshoarbälest adda heijus nävo…[27]
Hän ojentausi jälleen vaivalloisesti ja katseli toveriaan kuin ei olisi tätä oikein tuntenut. Silmiään haristellen hän tuijotti nimismieheen ja soperteli kuiskaten:
— Jenssen, kuule, olenko minä juovuksissa?