— Nyt paistaa päivä kirkas jo Orrajärvelle. Ah, latvaan kuusen jospa mä voisin kiivetä, ja nähdä saisin järven tuon, niin, järven tuon, — ah, Orrajärven tuon!
Kun kauppias Kvaenangen puolta tuntia myöhemmin tuli tupaan, nukkui Sirma pöytää vasten, tyhjä lasi edessään. Nimismies oli mennyt. Kauppias näki hänen hoipertelevan pitkin kylän tietä ja tapailevan kiinni pikkupoikia, jotka ilakoivat hänen ympärillään. Vuonolta kuului heleä-äänistä laulua. Kauppias kuunteli. Naapuritalon tytöt siellä soutelivat. Ulkoa remahti pikku poikain nauru: "Eläköön setä Jenssen!" ja sitten kuului nimismiehen käheä komento: "Hiljaa, pojat!" Kauppias silmäsi pöydän ääressä nukkuvaa miestä ja meni ulos mutisten itsekseen:
— Ihminen on heikko… niin kovin heikko…
XVI
Oli kulunut kohta kolme vuotta herra Olauksen viimeisestä Ruijan-matkasta. Talvet olivat olleet ankaroita lappalaisille. Huonon kaivoksen vuoksi oli poroja sadoittain kuollut joka vuosi, ja siitä oli katkeruus vain yhä kasvanut uutta uskoa kohtaan, jonka arveltiin onnettomuudet aiheuttaneen. Yhä vastahakoisemmin tulivat lappalaiset kirkolle, ja vaikka pari vuotta sitten suurta joukkoa oli sakotettu jumalanpalvelusten laiminlyömisestä, ei se ollut isosti auttanut. Lappalaiset maksoivat sakkonsa, istuivat jalkapuussa ja palasivat takaisin tuntureilleen, tullakseen seuraavana vuonna jälleen sakkoja saamaan ja jalkapuussa istumaan. Paulus-Jounia vain ei ollut markkinapaikalla näkynyt, sen jälkeen kun hän kuusi vuotta takaperin oli ollut oikeudessa noituudesta syytettynä. Silloin tuomitut sakot hän oli maksanut, mutta jalkapuuhun ei herra Olaus ollut häntä saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Mies piili talvisin tuntureilla, milloin Ruotsin milloin Suomen puolella, oleskeli kesät Ruijassa, eikä herra Olaus ollut häntä nähnyt, sen jälkeen kun Jouni oli ollut pappilassa vankina, neljä vuotta takaperin. Mutta sanomia hänestä oli kuulunut joka vuosi, viimeksi viime markkina-aikana. — Jossakin pohjoistuntureilla oli taas viime syksynä pidetty suuria uhrijuhlia. Jouni oli ollut niitä johtamassa. Nyt oli luvattu palkinto Jounin päästä. Herra Olaus oli ilmoittanut asiasta kuninkaan voudille, ja tämä oli lähettänyt kuuluisen, jossa luvattiin 150 markkaa hopeassa sille, joka toisi Jounin kirkolle joko elävänä tahi kuolleena.
Oli ilta huhtikuun lopulla, ja laskevan auringon viimeiset säteet heittivät navetan ja päärakennuksen välisestä aukeamasta punertavan juovan pappilan pihalle, josta rusottava kinos heijasti valon päätykamarin ikkunaan kuin paremmin valaistakseen niitä papereita, joiden yli kumartuneena herra Olaus istui.
Hänen edessään oli avattuna piispa Gezeliuksen "Lasten paras tavara", ja hän lueskeli parastaikaa tiheään kirjoitettua paperilehtistä, verraten sitä kirjaan. Hän oli kirjoittanut koko päivän ja saanut työnsä päätökseen. Siinä oli nyt Gezeliuksen kirjan lapinkielinen käännös valmiina pöydällä hajallaan olevissa paperiliuskoissa.
Hän kokosi lehdet ja selaili niitä harvakseen. Sydänalassa sykähteli niin omituisesti, kun hän silloin tällöin pysähtyi tarkkaamaan jotakin yksityistä lausetta, joka lapinkielisessä asussaan tuntui kovin ujolta ja epävarmalta alkutekstiin verrattuna. Siinä oli hänen yksinäisten hetkiensä työn tulos kaikessa vaatimattomuudessaan.
Monenlaisia ajatuksia tuli herra Olauksen mieleen. Hän muisti katkeruudella konsistoriumin osoittamaa epäluottamusta ja kylmyyttä. Hänen mieleensä johtuivat seurakuntalaisten kovat tuomiot ja arvostelut. — Mitä näki konsistoriumi hänessä? Ainoastaan uppiniskaisen ja tottelemattoman kappalaisen, jota piti uhkauksilla ja varoituksilla alituisesti kurissa pitää, ja mitä näkivät seurakuntalaiset hänessä? Yksinomaan riidanhaluisen, kovasydämisen ja juopon papin, jota kaikki pelkäsivät, mutta ei kukaan rakastanut, papin, joka hoiti suuremmalla innolla kauppaansa kuin seurakuntaansa, ja iloitsi enemmän viinaryypystä kuin syntisen kääntymisestä. Ja kuitenkin hän oli pitänyt huolta lappalaisten ajallisesta ja iankaikkisesta menestyksestä opettaessaan heille kristinuskon totuutta ja neuvoessaan tietä ainoan, oikean Jumalan luo. Tätä hän oli harrastanut niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän täällä oli ollut. Ja nyt viimeksi tämän käännöstyön kautta… Kuinka pintapuolinen olikaan ihmisten arvostelu! Maailma kuuli vain sen iloisen laulun, jolla liiallisen markkinailon valtaama sydän joskus tulkitsi tunteitaan, ja laski tarkkaan ne ryypyt, jotka väsynyt mies jonakin lauantai-iltana otti ystävällisen kauppiaan tuvassa meren rannassa… Sellainen oli maailma, kova ja rakkaudeton.
Herra Olaus laski käsikirjoituksensa pöydälle ja huokasi syvään.
Elämä tuntui kovin raskaalta taas…