Hän pisti paperikimpun pöytälaatikkoon. Ei nähnyt lukea enää, sillä hämärä hiipi yhä rohkeammin matalaikkunaiseen huoneeseen, ja väsymyskin alkoi jo vaivata monituntisen yhtämittaisen istumisen jälkeen. Hän oikaisi selkäänsä ja katseli ulos. Etelän taivas tummui tummumistaan, ja iltatähti rupesi välkehtimään joen vastakkaisella rannalla olevan jängän yllä. Hämärä laskeutui yhä tihenevänä harsona joelle, käärien vastarannan risukot epäselvään vaippaansa.
Huoneessa oli jo melkein pimeä. Herra Olaus haukotteli syvään ja ojensi jalkansa suoriksi pöydän alle. Väsytti kelpo lailla. Hän odottelikin vain Kaarinan illalliskutsua päästäkseen sitten levolle.
Ulkoa kuului askeleita. Kylmännyt lumi ratisi niin somasti jalan alla. Hän kuulosti. Kukahan näin myöhällä vielä pappilaan?… Askeleet lähenivät. Ne tuntuivat tulevan markkinapaikalta päin. Nyt pysähtyivät ne ulko-oven eteen, joka heti sen jälkeen temmattiin auki, ja sitten kuului hiipimistä eteisessä.
Hän ei malttanut odottaa kauempaa, vaan hyppäsi tuoliltaan ja työnsi oven auki.
Kuka siellä? kysyi hän tiukasti. Minä se vain, herr' Vuolevi, kuului hiljainen vastaus, ja huoneeseen astui pienoinen mies, jolla, sen verran kuin hämärässä saattoi nähdä, näytti olevan tärkeää asiaa, päättäen hänen salaperäisestä käytöksestään.
— Mitä, sinäkö se olet, suntio? nauroi Sirma. — Minä luulin siellä varkaiden liikkuvan… Mitä sinä nyt näin myöhällä hiiviskelet?
Suntio katseli ympärilleen kuin tarkaten, olisiko huoneessa muita, ja suhahti merkitsevästi:
— Nyt se on satimessa. Jos herr' Vuolevi haluaa, niin tänä yönä se on kiinni ja raudoissa.
— Kuka? Ketä tarkoitat?
— Paulus-Jouni! Eikö herr' Vuolevi haluaisi saada häntä kiinni? Minä tiedän, missä hän on tavattavissa.