Suntion silmäkulmassa välähti veitikka, ja suu vetäytyi itsetyytyväiseen hymyyn.
— Paulus-Jouni! Varmaankin nimismiehessä!
— Siellä on ollut. On käynyt vain, koska ajoi sieltä päin, selitti suntio hätäisenä. — Kirkkotörmää nousi ylös ja niin sakariston päitse metsään. Trolli, ajattelin minä, nyt olet kiikissä! Ja niin sivakat jalkaan ja perään katsomaan, minnepäin miehen keino… ja aivan oikein… Aslak Omman kodalle tietysti, kuten arvasin. — Ja siellä hän nyt on yötä ihan varmaan.
Suntio oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon, ja herra Olaus oli kuunnellut jännittyneenä.
— Jos hän on yötä Omman kodalla, on hän käsissämme ennen aamua! huudahti hän lyöden suntiota olkapäälle.
— Mutta oletko varma?
— Ihan varma! Siksi kauas seurasin jälkeä, ja se ei voinut viedä muualle kuin Aslakin kodalle.
Sirma riensi pirttiin. Kaarina kehräsi takan loisteessa, ja palvelustyttö pesi pataa karsinaloukossa. Erkin Maunu istui pöydän päässä halukkaana pistellen poskeensa vasta tulelta nostettuja nauriita.
— Maunu! huudahti Sirma reippaasti tälle. — Nyt saat vähän hauskempaa työtä kuin ranganveto, mutta sellaista, jossa ei kysytä ainoastaan voimaa, vaan ennen kaikkea ketteryyttä.
— No, minkähänlaista tuo olisi? virkkoi puhuteltu suu täynnä naurista ja käänsi päätään vain puoleksi pappia kohti.