Herra Olaus hymyili miehen rauhallisuudelle. Hän tunsi monivuotisen työmiehensä ja tiesi, että tuossa verkkaisennäköisessä miehessä oli uskomatonta notkeutta, kun sitä kerran tarvittiin.
— Minulla on vaarallinen otus pyydyksessä, virkkoi hän istuutuen pöydän toiseen päähän. — Syöhän nyt vankasti, niin lähdemme sitten heti taipaleelle.
— Oikeinko herr' Vuolevi tosissaan?
Luisevat, leveät kasvot katsoivat hämmästyneinä pappiin, ja harmajat silmät seisoivat pyöreinä kuin renkaat.
Herra Olaus kuiskasi jotakin hänen korvaansa, josta oli seurauksena, että nauriit saivat hetkeksi rauhan ja täyteinen suu jäi puoleksi auki. Sitten kuului nopeaa tajuamista osoittava:
— Ahaa! Vai sillä lailla!
— Minä olen heti valmis, jatkoi hän ruveten pistelemään nauriita tavallista kiireemmin. — Mutta kuka lähtee kumppaniksi meille? Emme kai me kahden?…
— Suntio lähtee kolmanneksi.
— Suntio, jänishousu, röhähti Maunu suu täynnä ruokaa. — Pahoin pelkään, ettei hänestä ole apua… Sellainen työ kysyy miestä, jatkoi hän nielaisten panoksen.
Kaarinan rukki oli pysähtynyt, ja hän kuunteli neuvottomana miehensä ja Maunun keskustelua.