Aslak oli suuttunut ja hänen kätensä vapisi, kun hän risukappaleella otti nuotiosta tulta piippuunsa.
— No kun et, niin et… Sehän on hyvä. Ajattelin vain, että kun olet hyvä ystävä papin kanssa… niin.
— En ole paremmin ystävä kuin vihamieskään. Olen vain päättänyt, etten sekaannut hänen asioihinsa. Mutta vaikka niinkin, niin saat minun puolestani rauhassa olla… Minä en tule sinua ilmiantamaan.
— No, hyvä, hyvä! Jouni nauroi katkerasti.
Samassa rupesivat koirat taas murisemaan. Ne karkasivat pystyyn ja syöksivät haukkuen ulos. Inka heräsi ja hieroi unisia silmiään. Jounin valtasivat pahat aavistukset. Hän hyökkäsi ovelle ja pääsi parahiksi ulos nähdäkseen seisovansa vastatusten papin rengin, Maunun kanssa. Pappi ja suntio juoksivat jälempänä raskaasti huohottaen.
Jouni arvasi paikalla miesten aikeet. Hän silmäsi sinnepäin, missä hänen poronsa oli, mutta nähtyään sen olevain liian etäällä hän huomasi pakonsa mahdottomaksi. Hehkuvin silmin ja kasvot raivosta vääntyneinä hän tapaili pitkää puukkoaan, mutta ennen kuin hän ehti sen vetää esiin, oli Maunu jo hyökännyt hänen kimppuunsa, ja vimmattu, epätoivoinen painiskelu syntyi miesten kesken.
Aslak pisti päänsä oviaukosta, mutta vetäisi sen heti takaisin, nähtyään mitä ulkopuolella tapahtui.
Maunun ja Jounin painiskelu oli yltynyt hurjaksi otteluksi, jossa kumpikin jännitti viimeiset voimansa. Lumi tuprusi heidän ympärillään, ja miesten läähättävä hengitys huurusi raikkaassa ilmassa. Maunu oli ilmeisesti voimakkaampi, sillä hetken kuluttua hän paiskasi puuskuttavan Jounin siljoon, niin että jysähti.
— Aslak, ota pyssy ja ammu! huusi Jouni, teutaroiden Maunun alla tämän painaessa häntä rinnuksista tantereeseen. Mutta Aslak pysyi siivosti kodassa eikä näyttäytynyt.
— Tänne hihna! karjaisi Maunu pidätellen rimpuilevaa Jounia allaan.