lauloi mies kärisevällä äänellä.
Se oli "Viina-Ville", kaikkien markkinamiesten tuttu, joka nassakkakuormineen ilmaantui joka vuosi Enontekiön markkinoille yhtä varmasti kuin pääskynen keväällä. Tuttu oli laulukin monelle, jo parina vuonna ennen kuultu. Se kertoi kolmisen vuotta sitten tapahtuneesta Muonion- ja Tornionjoen suuresta tulvasta, ja kulki tekijänsä Antti Keksin mukaan "Keksin laulun" nimellä.
— Hei pojat, eikö kukaan osta? huusi Viina-Ville tarjoillen tuoppiaan yhdelle ja toiselle. — Viina kallistuu, kallistuu, kuta enemmän ilta kuluu! Tämä tässä menee vielä markasta… Helppoa, helppoa! Ja laulut kaupanpäällisiksi!
Muuan lappalainen ojensi pullonsa, ja Ville täytti sen tuossa tuokiossa. Hän laski tuoppiin uutta ja lausui silmää iskien:
— Nyt alkaa eväsviinan myynti! Hei pojat, eväsviinoja tunturiin! Välttämätöntä jokaiselle pakkasessa… Eikö kukaan huoli? — No, lauletaanpa sitten taas:
— Kurkkuin kuivuutta surevat
Kurmupeskeiss' kulkijat…
— Kuulkaapas, mitä Keksi laulaa! huudahti hän. — Suru tulee, kun viina loppuu ja kurkku kuivaa… suru ja ikävä mieli… voi sitä maata, missä ei viinaa ole! Eikö herr' Vuolevi ole koskaan siitä tekstistä saarnannut? Hah-hah!… Kas tässä, pojat, tuoppi taas! Eväsviinaksi erinomaista! Tämä on tuosta nassakasta, jossa on punainen tähti pohjassa… näettehän, tuosta noin… Saksalaista tavaraa… aina Englannista saakka… ei mitään kotona keitettyä…
Lappalaisilta ei suinkaan puuttunut ostohalua. Heitä vain huvitti kuulla vikkelän viinasaksan jaarittelua.
— Hei, Viina-Ville! Tuoss' on potteli! Ann' täyttyä vain! räyhäsi nuori, jo kelpo lailla humaltunut lappalainen, työntäen ison, litteän pullon kauppiaan eteen.
— Kas niin! Se on oikein, Aslak Omma! huudahti kauppias ja ryhtyi pulloa täyttämään. — Tämä vetää kaksi tuoppia… Kas siinä! Kolme markkaa… ei penniäkään alle eikä päälle.