— Kas, menen, menenhän, kun saan asiani toimitetuksi, mutta en ennen.
Hän kaivoi peskin povesta ison pullon ja ojensi sen Kaarinalle.
— Tahdon tuohon viinaa… tarvitsen matkalla. Ja sinullahan sitä on, Kaarina? Sanovat hyvää keittäväsi. En ole ennen maistanut, vaan nyt maistan.
Kaarina näytti epäröivän.
Jouni käsitti väärin hänen epäröimisensä. Hän kaivoi esiin suuren hopearahan ja jatkoi:
— En tahdo ilman, en suinkaan. Kaikki maksan, koreasti maksan.
Kaarina otti pullon, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Eteisessä hän mietti, mennäkö kertomaan Olaukselle vai ei. Mutta heti iski hänen mieleensä, mikä seuraus siitä voisi olla. Olaus ryntäisi pirttiin, syntyisi taistelu, josta saattaisi olla vaikka kuolema seurauksena. Ei, hän ei kerro Olaukselle mitään, koettaa vain toimittaa Jounille viinan niin nopeaan kuin mahdollista, saadakseen hänet sitten heti poistumaan.
— Hän riensi kellariin. Vapisevin käsin hän laski tynnyristä pulloon. Voi hyvä Jumala, mitä tästä tulee? hoki hän itsekseen…. Mitä minä teen? Mittaan noidalle viinaa! Mitä sanoo Olaus? — Mitä, jos Jouni meneekin tupaan, tahi Olaus pirttiin…? Voi hyvä Jumala! Sillä on sellaiset palavat silmät, niin tuliset ja — Kaarina pysähtyi ajattelemaan ja hänen täytyi myöntää, että Jounin silmät olivat kauniit, vaikka niissä olikin jotakin peloittavaa.
— Sepä on kaunis näky! kuului kellarin ovelta sointuva ääni.
Kaarina säpsähti niin, että oli pudottaa pullon kädestään. Oliko se
Olaus…?