— Papin vaimo polvillaan mittaamassa miehensä vihamiehelle viinaa! jatkoi ääni, ja Kaarina tunsi, että se oli Jouni.
Hän sammutti varovaisuuden vuoksi kynttilän ja tuli ulos kellarista. Mutta sittenkin hänestä tuntui, että Olaus saattoi nähdä millä hetkellä hyvänsä tuvan ikkunasta, jonka ääressä hän parasta aikaa istui ja ajoi partaansa. Kynttilä paloi tuvan pöydällä ja valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa.
— Mitä sanoisit, Kaarina, jos nyt katsoisin pahalla silmällä? virkkoi Jouni, viitaten valaistuun, pienipuitteiseen ikkunaan.
— Ethän sitä tee? sanoi Kaarina, ja vaikka hän ymmärsi, että Jouni laski leikkiä, oli hänen äänensä hätäinen.
— No, en… mutta voisin, jos tahtoisin… Ja tiedätkö, mikä siitä olisi seurauksena?
— Voi älä puhu sellaista sopimatonta leikkiä!… Tässä on tämä.
Mene nyt heti paikalla!
Kaarina ojensi pullon Jounille.
Mutta Jouni ei pitänyt kiirettä, vaan jatkoi itsepintaisesti:
— Jäisi leskeksi nuori, sinisilmä siippana… helläsydäminen ja lempeä…
Ääni oli kiusoitteleva ja Kaarina punastui.