— Saarnaasiko valmistat, Olaus? kysyi hän hiljaa. Herra Olaus katsahti hymyillen vaimoonsa.
— Niin, sanoi hän. — Katselin vähän päivän tekstiä… Sehän on vanha tuttu paikka.
Hän otti pöydältä kirjan ja selaili sitä. Se oli paksu, puukantinen teos, jonka kullatut syrjät olivat jo koko lailla tummuneet.
— Tiedätkö, mitä olen miettinyt, Kaarina? virkkoi hän kirjaa selaillen. — Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan jotakin… minäkin. — Katsohan, tässä on Alatornion kirkkoherran, vanhan Tornaeuksen kirjoittama lapinkielinen kirkkokäsikirja, "Manuale lapponicum". Kun Tornaeus on pystynyt sellaiseen, niin miksen minäkin, jonka äidinkieli on lappi? — Mitä arvelet, Kaarina?
Kaarina katseli häntä ihmeissään, mutta katse ilmaisi ihailua.
— Miksi et pystyisi, sanoi hän, ja silmät loistivat. — Mutta mistä varat sen painatukseen? Sinä olet vain köyhä lapinpappi ja palkka on pieni.
— Totta, Kaarina. — Mutta jos saisin kirjan valtion kustannuksella painatetuksi, niinkuin Tornaeuskin. Ajatelkaamme, että kääntäisin jonkin piispa Gezeliuksen kirjan… esimerkiksi hänen katekismuksensa. Se olisi jotakin!
— Yritä vain, Olaus! Voithan pyytää apua kuninkaalta, koskapa hän on ennenkin sellaisia yrityksiä kannattanut.
— Niinpä niin! innostui herra Olaus. — Ja kuinka tarpeellinen sellainen kirja olisi täällä, pimeässä seudussa, jossa pakanuus on vielä aivan yleistä, ja jossa noitiin uskotaan ja noitia käytetään! — Senhän näki viime käräjilläkin, millaisella jännityksellä lappalaiset seurasivat Paulus-Jounin juttua. Ne iloitsivat hänen vapautuksestaan!
Herra Olauksen muoto synkistyi äkkiä. Hän laski kirjan pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.