Kaarina ajatteli kohtaustaan Paulus-Jounin kanssa ja häntä väristytti.
— Olaus, sanoi hän hiljaa ja ääni vavahti hiukan. — Tarvitseisiko sinun Paulus-Jounista välittää? Sinä saarnaat ja opetat vain ja annat totuuden hiljakseen vaikuttaa. Minä niin kovin pelkään, että hän kostaa sinulle. — Anna hänen olla rauhassa, niinkuin häntä ei olisikaan.
— Et ymmärrä, Kaarina, mitä nyt puhut! Kuka sitten välittäisi, ellei se, jonka esivalta on tänne asettanut valkeutta levittämään —?
Pastori katsoi vakavana vaimoaan ja jatkoi:
— Minun asiani juuri on käydä sotaa noituutta ja pimeyttä vastaan Jumalan sanan kirkkailla aseilla. Mutta ei siinä kyllin! — Noituuden harjoittajat pitää myös saattaa maallisen oikeuden käsiin! — Ei auta sana yksinään.
— Mutta eikö nimismies voisi pitää huolta siitä, että syylliset saatetaan oikeuden käsiin? Eikö se puoli asiasta kuulukin juuri hänelle?
— Hänellehän se juuri kuuluisikin, vaikka pappi tosin ottaa aloitteen ilmiantamalla syylliset. Mutta tiedäthän, millainen meillä on nimismies. Luuletko hänen sellaisista välittävän? Hän vihaa minua, niinkuin tiedät, ja sen vuoksi hän varoo ryhtymästä mihinkään, joka tukisi minun papillista työtäni. Päinvastoin hän yllyttää lappalaisia noituuteen. Hän on Paulus-Jouninkin paras suojelija täällä. — Siellä oli hänen luonaan Jouni taas heti käräjäin jälkeisenä päivänä. Istui kuin kotonaan.
— Joka kerta kun Jouni liikkuu kirkon tienoilla, peloittaa minua, että hän tekee sinulle jotakin, kun sinä häntä ahdistelet, puhui Kaarina huolestuneella äänellä. — Silloin kun ajoit hänet täältä ulos, näin sen ilkeän silmäyksen, jonka hän sinuun loi, ja minun sydämeni lakkasi miltei sykkimästä.
— Älä välitä sellaisesta! Ei uskalla Paulus-Jouni toiste tulla tänne kopeilemaan ja soimaamaan minua sukuperälläni. Minä olen isäntä talossani ja tulen osoittamaan ovelle jokaisen, joka tulee tänne sillä tapaa elämöimään!
Herra Olaus nousi pöydän äärestä ja pani käsikirjan kiinni melkein kiivaasti.