— Älä tulistu, rakas Olaus! En tarkoittanut pahaa. Ajattelin vain, että voisit hiukan hillitä itseäsi, kun sellaista sattuu. Lappalaiset ovat niin yksinkertaisia, etteivät aina käsitä mitä puhuvat.
— Kyllä he käsittävät! Tekevät usein aivan tarkoituksella niin! Olen sen monesti huomannut. Se on vain sulaa ilkeyttä, jota minä en voi kärsiä!
— Mutta lupaathan, Olaus, välttää riitaa ja taistelua, niin paljon kuin mahdollista? Lupaathan minulle, omalle Kaarinallesi? Lupaathan?
Kaarina nousi ja otti miestään kaulasta painaen päätään hänen olkapäätään vasten.
— No, no, mikä minun pikku vaimoani nyt vaivaa? — Tiedäthän, että teen omantuntoni mukaan kaikessa, ja että Jumala varjelee palvelijoitaan. — Mitä, itketkö? Mikä sinun mielesi nyt yht'äkkiä mursi? Mikä Kaarinaani vaivaa?
Kaarina nyyhkytti miehensä kaulassa ja puristautui häntä lähelle. Herra Olauksen valtasi omituinen sekava tunne. Mikä hänen vaimonsa mieltä oikeastaan painoi…?
— Mikä sinua vaivaa? kysyi hän lempeästi silitellen vaimonsa päätä.
— Ei mikään… Minua vain toisinaan niin peloittaa…
— Mikä sinua peloittaa?
— Kaikki täällä… tämä yksinäinen, jylhän karu luonto… nämä salaperäiset ihmiset… kaikki… Paulus-Jouni… ja…