— Paulus-Jouni? Onko hän käynyt täällä?
Kaarina puristautui yhä lähemmäs miestään kuin turvaa etsien.
— Älä ole vihainen minulle, Olaus. En voinut hänelle mitään…
— Kenelle? — Jounille.
— Milloin?
— Nyt… aamulla… tuli tänne… viinaa ostamaan… En uskaltanut tulla sinulle ilmoittamaan. Pelkäsin, että hän tappaa sinut.
— Ja sinä annoit?
— Annoin.
Herra Olaus irrottautui vaimonsa syleilystä ja rupesi astumaan edestakaisin. Kaarina lyykähti penkille ja itki herkeämättä.
— Sinun olisi pitänyt tulla minulle sanomaan! Sinä et olisi saanut ruveta ominpäisi toimimaan! torui herra Olaus puolittain suutuksissa, puolittain lempeänä. — Mutta nähdessään tuon avuttoman, hennon olennon istuvan kyynelissään, voitti lempeys täydellisesti. Hän meni vaimonsa luo ja silitti hellästi tämän kyynelistä kosteaa poskea.