— Älä itke enää, Kaarina… oma pikku Kaarina. Sinä olet vielä niin ymmärtämätön ja lapsellinen. Unohdamme tämän. — Vasta sanot minulle, jos sellaista tapahtuu… Eikö niin?
— Niin, kuiskasi nuori vaimo niellen kyyneleitään.
Pastori hyväili häntä, kunnes hän täydellisesti tyyntyi.
— No nyt lähdemme aamiaiselle, sanoi hän. — Sinulla on tietysti ruoka jo valmiina?
— On. Lähdinkin sinua käskemään.
Pastori vilkaisi ulos, jossa päivän sarastus jo rupesi voittamaan hämärän.
— Lukkarikin näkyy tulevan, virkkoi hän.
Kaarina riensi pirttiin, ja herra Olaus seurasi verkkaan jäljessä.
VI
Enontekiön kirkko oli kivenheiton päässä pappilasta korkealla joen törmällä. Se oli samoin kuin pappilakin itäpuolella jokea, Lätäsenoa, joka juuri kirkon kohdalla yhtyi suurempaan Könkämä-enoon, muodostaen yhdessä viimemainitun kanssa Muonionjoen. Kirkko oli pieni ja matala. Se ei ollut vielä ehtinyt saada edes kunnollista kelloakaan, sillä tämä, joka nyt tapulissa ensi soittoa kilkutteli, ei painanut enempää kuin kaksi ja puoli naulaa eikä ollut tavallista aisakelloa paljoa suurempi. Ja kellopahanen saikin usein kuulla, ettei se ollut paikallaan täällä, jonne suuren maailman ihmiset kerran vuodessa kerääntyivät kauppoja tekemään lappalaisten kanssa. Tornion mahtavat porvarit näet tekivät siitä usein ivaa, kehoittaessaan enontekiöläisiä vaihtamaan sen poron kelloon. He väittivät, että silloin olisi tapulista kuulunut edes rehellinen kellon ääni sen sijaan, että sieltä nyt kuului vain vaivainen kiminä ja kilkatus. Usein oli muistoista rikas pikkuinen kello kuullut tällaisia pistopuheita soittaessaan markkinaväkeä kirkkoon. Ja kun se oli toimensa tehnyt mielestään täydellä arvokkuudella, oli se jälkeenpäin hautonut kuulemiaan pimeässä tapulissa, ja silloin selvisi aina pikku kellolle, että maailma oli kovin kiittämätön eikä osannut panna arvoa sille, mikä oli pyhää.