— Pappi, pappi, äänteli Pirita hiljaa, älä laske Jounia. Kuule se tulee takaisin! Etkö kuule? Se ajaa tänne ilman härkää… ahkio kulkee itsestään… ja kello kumahtelee, niinkuin rumpu…
— Se hourii, kuiskasi vanha mummo pelokkaana.
— Voi, voi! parkaisi Pirita samassa nousten istualleen ja tuijottaen kauhistunein katsein ovea kohden. — Auttakaa, voi auttakaa! Nylkevät Pierran… se musta mies, jolla on sarvet päässä… voivoi!… Pierra kiemurtelee maassa ja huutaa… Huu-uuh! Voi, Ristin-Jeesus, auta!
Pirita kaatui selälleen ja meni tainnoksiin. Käsivarret tempoivat hirveästi, vaahto pursusi suusta, ja hampaat purivat kiristen yhteen.
Pierra ja Niila koettivat auttaa häntä. Edellinen piteli sairasta käsistä, ja jälkimmäinen siveli hänen otsaansa, kasvoilla tajuton ilme. Vähitellen sairaan tempovat liikkeet rauhoittuivat, ja hän vaipui horroksiin.
— Katso nyt, Pierra, mitä olette Jounin kanssa saaneet aikaan, puheli Sirma. — Sinä olet antanut noidan turmella vaimosi terveyden ja viedä hänen sielunsa rauhan.
Pierra lyyhistyi polvilleen vaimonsa viereen ja purskahti haikeaan itkuun. Sydämen raivo ja viha suli kyyneleihin. Ehkä oli oikeassa pappi. Ehkä olikin Jouni syynä Piritan tautiin. Kunpa paranisi vaimo, niin hän rupeisi seuraamaan uutta jumalaa, niinkuin Inkakin. Hän heittäisi pois vanhat tavat, antaisi papin siunata karjansa ja kotansa — ja rupeisi Ristin-Jeesusta lepyttelemään lahjoilla.
Hän kohotti kyyneleiset silmänsä Sirmaan ja katseli häntä kuin apua anoen.
— Rukoile, pappi, Ristinjumalaa Piritan puolesta. Ehkäpä hän auttaa.
Onhan hän voimakas, voimakkaampi kuin Tiermes ja Suurjunkkari…
Niinhän olet itse kirkossa puhunut, änkytti Pierra itkunsa lomasta.
— Kyllä Kristus auttaa, kun vain turvaat häneen ja luovut pimeydestä, lausui pappi vakavana.