6.
Alppilassa, pienessä sivuhuoneessa, josta päivällä on hauska näköala, istuvat Juho ja Johanna kahvin ääressä. Edeskäypä on kantanut kahvin sisään, saanut maksun ja hyvät juomarahat sekä Juholta viimeisen varauksen: 'Tämä huone on siis tilattu.' Edeskäypä on nyökäyttänyt päätään ymmärtämyksen merkiksi ja poistunut kuulumattomin askelin. Kahvikannu kimaltelee sähkölamppujen valossa. Tunnelma on kuin "Tuhannen ja yhden yön" saduissa.
Johanna katselee hiukan arastellen ympärilleen. Hän on koulutyttö ja hän pelkää; hän ei ole ennen istunut kenenkään kanssa tilatussa huoneessa. Sana soinnahtaa hänen korvassaan hiukan salaperäiseltä. Mutta Juho Kostia on kerta kaikkiaan siinä mielenvireessä, ettei hän sellaista huomaa. Hän on halunnut vain turvallisuutta, saadakseen olla kahden kesken Johannan kanssa ja puhua ylitsevuotavan sydämensä kyllyydestä.
Hän ei osaa asettua Johannan kannalle. Itse koulunpenkiltä päässeenä hän ei enää muista "peruukien" hirmuista valtaa. Hän on ylioppilas ja vapaa kansalainen; sitäpaitsi hän on teoloogi.
Juho nauraa Johannan arkuudelle. Jumalalla on erityinen syy varjella heitä juuri tänä iltana opettajain argussilmiltä.
Hän on tunteeton kaikelle muulle. Vain yksi sana tulkitsee hänelle elämää tänä iltana. Se sana on: rakkaus.
Juho kaataa kahvia kuppeihin. Hän on onnellinen. Jo siitä tavasta, millä hän kallistaa päätään ja pitää kahvikuppia silmällä, voi nähdä, että hän on onnellinen. Hän ei tahdo muistella menneitä päiviä. Nykyisyys riittää kyllin.
— Katsotaanpas, tuleeko sinusta rikasta, lausuu hän kumartuen Johannan kahvikupin ylitse. Kupin pinnalla kelluu vaahtoympyröitä suurempia ja pienempiä. Yksi on markan kokoinen.
— Rikas! huudahtaa Juho Kostia ja hänen silmänsä loistavat. Se on otollinen ennemerkki. Vanhassa Kostiassa on runsaasti rahaa ja Juho tulkitsee vaahtoympyröiden merkityksen omalla tavallaan.
Johanna naurahtaa. Hänenkin sydämensä lämpenee tulevaisuutta ajatellessa. Ei olisi hullumpi olla rikas. Hän on aina ollut köyhä. Hän silmää Juhoa hymy suupielessä ja kysyy: