— Saatko sinä periä paljonkin?
Kas, kas, kuinka laskeva jo! Aito helsingitär… Juho käy hiukan alakuloiseksi. Mitä on rikkaus sydämen rinnalla? Kulta kuluu ja hopea homehtuu kerran, mutta sydän pysyy iankaikkisesti. Se ei häviä kuolemassakaan. Kuoleman jälkeen Jumala punnitsee sen ja asettaa talteen. Siellä se loistaa taivaan perähyllyllä kimaltelevan lasikuvun alla. — Ja ylimmäisinä ovat ne, jotka ovat paljon kärsineet ja paljon rakastaneet…
Juho Kostian sydän on kokenut kumpaakin. Sekin on paljon kärsinyt ja paljon rakastanut. Sen on aiheuttanut Johanna Lang — tämä ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, jolla on merenviheriät silmät ja joutsenen kaula.
— Minä olen ainoa poika, lausuu hän hiukan väkinäisesti silmissä harhaileva katse.
Johanna katselee häntä hymyillen.
— Satuprinssi! Sinä olet onnellinen!
Se lausuttiin sokuriäänellä, vienosti, lempeästi, mutta se vaikutti Juho Kostiaan kuin kylmä suihku. Hän heräsi todellisuuteen.
— Niin — minä olen onnellinen, mutta en Vanhan Kostian rahojen vuoksi.
He ryyppäävät kahvia ja hymyilevät toisilleen. Juhon hymy kyselee, ymmärsikö Johanna, minkävuoksi hän oli onnellinen.
Kaipa Johanna sen ymmärsi; ainakaan ei Juho voi lukea hänen kasvoiltaan mitään epäilystä herättävää. Hän on vain tullut varovaiseksi. Amorin koulussa hän on oppinut, ettei pitänyt "rukatella". Tuo kotimurteen sana sopi hyvin tällaisiin tilanteihin. Ei pitänyt kiirehtiä.