Naivisuudessaan ei Juho huomaa tuota maailman alusta asti käytännössä ollutta keinoa, johon naiset turvautuvat. He haluavat kuulla rakkauden tunnustuksia, kunhan vain itse saavat olla merkitsemättä kantaansa. Se on suloisinta soittoa heidän korvilleen.
— Johanna, sinä ymmärrät väärin. Tietysti minä menen naimisiin.
Sitä oli tyttö odottanutkin. Hänen Eevan-luontonsa heräsi. — Oli taas kovin suloista syödä kielletystä puusta: — saada Juho haltioitumaan ja mahdollisesti suutelemaan kerran, pari, — kunhan vain ei omasta puolestaan tarvinnut luvata mitään.
— Tietystikin! — sitä minä tarkoitin! — hänen äänensä helisi kuin hopea — … tietysti! Sinä luonnollisesti valitset — kauneimman, jonka kanssa menet naimisiin. — Oi, Janne, minä haluaisin olla sinun häissäsi!
Juho vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli Johannaa suurin, kysyvin silmin.
— Sinä et tarkoita totta, Johanna, sammalsi hän.
— Totta! nauroi tyttö.
— Sinä et voi olla minun häissäni kuin yhdellä ehdolla.
— Oi, sano minulle se ehto!
Juho mietti. Uskalsiko hän antautua niin pitkälle? Hän riemuitsi ja pelkäsi. Hän oli kuin kuilun partaalla seisova. Hyppäisikö hän yli?