Hän oli kerran yrittänyt ja pudonnut.
Tyttö katseli häntä pyytävästi; hän ojensi kätensä pöydän yli. Juho tarttui siihen kiihkeästi puristaen sitä lämpimästi.
— Oi, sano minulle se ehto, Janne, pyyteli hän silmissä kostea kiilto.
— Sillä ehdolla, että me… seisomme rinnakkain.
Hän oli aikonut sanoa, "että me menemme naimisiin". Sitä oli tyttö odottanut; hän ei olisi hämmästynyt siitäkään. Hänhän oli loihtinut Juhon tuohon mielentilaan, jolloin tämä puhui kuin unissaan. Silloin ei tarvinnut peljätä suoria kysymyksiä.
Juhon vastaus tarjosi hänelle tilaisuuden yhden ylimääräisen solmun tekoon.
— Se on helppo täyttää! huudahti hän ja kaasi lisää kahvia kuppeihin. Juhon mielestä hän palveli pöydässä kuin uskollinen aviovaimo. Hänen sydämensä vapisi.
— Se on helppo täyttää, Janne! Minä voin seista sinun rinnallasi, jos — morsian sallii.
"Ristilukki", ajatteli Juho Kostia ja pilvi peitti hänen otsansa. Eikö Johanna milloinkaan päässyt tuosta ominaisuudestaan? Tuottiko hänelle iloa toisen kiusaaminen loppumattomiin?
— Minulla on vain yksi morsian, Johanna, eikä tule koskaan olemaan toista, lausui hän alakuloisesti. — Jollen häntä saa, jään yksin.