Kuinka tuo tunnustus hivelikään Johanna Langin korvaa! Hän oli sentään nainen, vaikka ei ollutkaan kuin kahdeksantoista. Hän iloitsi sydämessään kuullessaan olevansa niin suuren rakkauden esine. Hän halusi vain kuulla lisää — ohjatakseen sitten keskustelun muille aloille, jos "unissapuhuja" osoittaisi heräämisen oireita.
— Ajattelepas, Janne, että minä tulisin vasta kymmenen vuoden kuluttua; tulisin sinun kirkkoosi jumalanpalveluksen kestäessä. Mitä silloin tekisit?
— Minä messuaisin sillä kertaa kauneimmin elämässäni: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' Mutta minä tarkoittaisin vain sinua — sinua yksin, Johanna.
Pitemmälle ei Johanna Lang halunnut mennä; eikä hänen tarvinnutkaan. Hän oli koskettanut oikeaan kieleen Juho Kostian sydämessä. Nyt hän sai loppuillaksi asettua kuuntelemaan tuon kielen sointia.
Juho Kostia tunsi hengen laskeutuvan ylleen. Jumala itse laski linnun lentoon käsistään ja se laskeutui Juho Kostian pään päälle. Se oli rakkauden kuhertava kyyhkynen.
Hän pääsi taas puhumaan, hän pääsi taas purkamaan sydäntään; hänestä tuli runoilija, lemmen laulaja — lemmen, joka kestää kuoloon saakka.
Tiesikö Johanna, miten hänen päivänsä kuluisivat siinä tapauksessa, ettei hän saapuisi? Yhtämittaisessa kaipauksessa, yhtämittaisessa odotuksessa; — hän kutsuisi häntä luokseen… alituiseen. Hänen sydämessään soisi vain yksi sävel: — 'Tule!' Se soisi aamusta iltaan, päivästä toiseen, vuodesta vuoteen… — hän kuulisi sen ympärillään, missä ikinä hän kulkisi. Sitä kuiskaisi metsäinen polku, sitä tien vieressä kasvava kanerva; sitä kahisisi kaislikko kalajärven rannassa, sitä kesäöisen metsän hiljainen suhina tuskin kuuluvasti kertaisi. Se soisi kurkien huudossa varhaisena kevätaamuna, se väräjäisi jänkälinnun yksitoikkoisessa piipityksessä syysaution suon reunalla. Pappila olisi täynnä sitä; — sen huoneissa asuisi kaipauksen henki. Illoin istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä hän vaipuisi kuuntelemaan sen surumielistä soittoa. Kaipaus — se olisi hänen sielunsa iäti humiseva lehtimaja, jossa jokainen lehti kuiskaisi: — 'Tule!'
Missä tahansa hän tuon sanan lausuisi — kenelle hyvänsä jokapäiväisessä elämässä — joka kerta siihen sisältyisi hänen sielunsa hiljainen kutsu. Hän kirjoittaisi sen huoneensa seinälle; hän katselisi sitä ensimmäiseksi aamulla herätessään ja illalla viimeksi levolle laskeutuessaan. Sen saisivat seurakuntalaiset tulkita miten tahtoisivat, joko rukoukseksi Jumalalle tahi omituiseksi päähänpistoksi — yhdentekevää. Hän yksin sen merkityksen ymmärtäisi. 'Tule!' 'Tule, Johanna Lang!'
Kerta vuodessa hän lähettäisi kutsun alas; hän ei kirjoittaisi muuta kuin tuon yhden ainoan sanan: 'Tule!' Se tulkitsisi parhaiten hänen sydämensä ikävän, hänen polttavan kaipauksensa.
Entäpä — jos hän ei vastaisi?