Hyvä niinkin! — hän ei lakkaisi häntä kutsumasta sittenkään. Elämänsä loppuun saakka hän kutsuisi häntä. Vielä hautaristiinsäkin hän määräisi tuon sanan hakattavaksi; hän kutsuisi häntä kuoleman virran toiselta puoleltakin.
Entäpä — jos hän jo olisi naimisissa toisen kanssa?
Hyvä niinkin! — silloin hän ei tietysti voisi kirjoittaa. Mutta kutsumasta sydämessään hän ei lakkaisi vielä silloinkaan; Johanna saisi sen tuntea päivin ja öin. Päivällä yksin ollessaan hän havahtuisi tuohon kutsuun ja yöllä hän heräisi siihen. Se soisi hänen ympärillään kuin hiljainen valitus. Auttamattomasti.
— Sinä olet hirmuinen, Janne! Sinä häiritsisit kahden ihmisen rauhan.
Johanna oli aikonut sanoa: 'onnen', mutta naisen vaisto ohjasi häntä taas.
— En voisi sille mitään, virkkoi Juho ja hänen äänensä värähteli surullisena.
Tyttö katseli häntä hellästi. Hän tutki hetken itseään. — Oliko hän noin suuren rakkauden arvoinen?
Hän ei ratkaissut kysymystä, vaan imeytyi kiinni hetken tunnelmaan; hänestä oli vain suloista todeta, että toinen rakasti häntä noin palavasti.
— Voi, Janne, nyt olen taas saattanut sinut murheelliseksi! Annathan minulle anteeksi?
Hän ojensi Juholle kätensä. Tämä puristi sitä ja hänen silmänsä kostuivat.