— Minä kiusasin sinua taas, puheli tyttö leppeästi, — Katso, minä olen sellainen… ilkeä ihminen.
Juhon sydän suli kuin vaha; Johanna ei saanut käyttää itsestään sellaista nimitystä.
— Et sinä ole ilkeä. Sinä olet — Johanna Lang.
— Sano "Ristilukki", se sopii paremmin.
— Minun Ristilukkini!
Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi tyttö Juho Kostian sylissä. Hän pusersi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.
— Ristilukki! kuiskasi hän hellästi sivellen tytön poskea.
He istuivat kauan unelmoiden. Juho katseli Johannan hienoa profiilia ajatellen, ettei hän elämältä muuta pyytäisi kuin saada omistaa tämän suloisen olennon. Se oli nainen, joka istui hänen vieressään, nuori, kukoistava nainen; mutta se oli enempi kuin nainen ylimalkaan: — se oli Johanna Lang.
Juho Kostia ajatteli heidän omituista suhdettaan. Johanna ei ollut antanut minkäänlaista lupausta. Hän ei estellyt hyväilyjä eikä säikkynyt suudelmaakaan, mutta — siitä huolimatta Juho tunsi, että tyttö olisi ruvennut pudistelemaan päätään, jos hän olisi tehnyt ratkaisevan kysymyksen. Nyt lepäsi tuo pää hänen olkapäätään vasten, mutta se teki Juhon omituisen levottomaksi. Hän ajatteli huonetta, jossa he istuivat; hän katseli sähkövaloja ja huoneen perällä seisovaa mustaa pianiinoa. Tässä huoneessa oli pidetty paljon hauskaa… varmastikin. Tässä oli rakasteltu, kuiskailtu ja suudeltu — samalla tavoin kuin he nyt…
Juho Kostian sydämeen hiipi arkuus. Hän tunsi olevansa rikollinen, kaikkein noiden tuntemattomien kaltainen, jotka olivat istuneet täällä ennen häntä. Ehkä heidän joukossaan oli ollut joku kihlautunut parikin, sormukset sormessa. Heitä ei ollut häirinnyt tämä huone; heidät oli sitonut toisiinsa sydämellinen, luja side: — rakkaus ja vapaaehtoisesti annettu lupaus. Heidät, Juhon ja Johannan, yhdisti tänä hetkenä vain rakkaus. Mutta lupaus puuttui — tuo 'amen', jonka rakastavat lausuvat toisilleen — vapaasta tahdosta, Jumalan ja ihmisten edessä.