Tätä 'amenta' kaipasi Juho Kostia tänä hetkenä. Se olisi ollut helppo lausua. 'Minä kuulun sinulle ikuisesti.' 'Minä olen sinun morsiamesi.' Miksei Johanna saattanut sitä lausua? Mitä koululla ja kesken olevilla opinnoilla oli siinä tekemistä? Olisihan kihlaus voitu pitää salassa siksi kunnes Johanna olisi suorittanut ylioppilastutkintonsa. Kyllä hän, Juho, olisi odottanut. — Mutta nyt puuttui lupaus; nyt oli kaikki vielä pettävällä pohjalla…
Hän tunsi mielensä käyvän alakuloiseksi. Mustana kiiltelevä pianiino huoneen perällä tuntui ilkkuvan: 'Sellaisia on täällä nähty monta. He ovat suudelleet ja he ovat hyväilleet — ja lopuksi on soitettu "Iloista leskeä". — Mutta kukaan heistä ei ole soittanut: "Jag övergifva dig?"'
— Oletko huomannut, että täällä on pianiino? kysäisi Johanna äkkiä.
Juho säpsähti. Oliko Johanna ajatellut samaa kuin hänkin?
— Olen.
— Minkähänlainen siinä mahtaa olla ääni? Johanna nousi ja meni soittokoneen ääreen. Hän avasi kannen ja siveli koskettimia hetkisen; hänen sormensa hipuivat niitä pitkin kuin arastellen. Sydän tuntui käskevän, mutta sormet eivät ottaneet oikein totellakseen. Lopuksi helähti tuttu akordi; Johanna löi varovasti — pari tahtia, mutta keskeytti yht'äkkiä.
— Se on epävireessä, kuiskasi hän pannen kannen kiinni.
Hän oli yrittänyt laulua: "Jag övergifva dig?"
— Janne, sinun pitää laulaa se, kun ensi kerran tulet meille. Minä pidän siitä äärettömästi.
'Äärettömästi' — sitä sanaa Johanna Lang rakasti. Mutta Juho Kostiasta tuntui, ettei hän nyt lausunut sitä täysin vilpittömästi.