— Johanna, me lähdemme nyt, sanoi hän nousten. Hän näytti alakuloiselta.
— Mikä sinua vaivaa, Janne?
— Ei mikään, me lähdemme nyt. Kello on jo yhdeksän.
— Yhdeksän! Hyvänen aika ja minulla on läksyt vielä lukematta!
Koulu — taas tuo iankaikkinen, kirottu "Pakkilaatikko". Läksyt! — ne olivat Johannan mielestä paljon tärkeämmät kuin se, mitä hän, Juho Kostia, tällä hetkellä tunsi. 'Mikä sinua vaivaa, Janne?' Se oli kysytty noin vain — sivumennen. Siihen ei olisi tarvinnut mitään vastata. Vasta lupauksen pohjalta olisi kysymyksen voinut vilpittömästi tehdä — ja siihen yhtä vilpittömästi vastata… Nyt he molemmat teeskentelivät, valehtelivat toisilleen. Se johtui heidän suhteensa omituisuudesta. Se oli rakennettu ilmaan…
He lähtivät — Johanna säteilevän iloisena, Juho synkkänä kuin ukkospilvi… Turhaan Johanna koetti häntä ilahduttaa. Hän puheli kukista ja kesän vietosta. Tiesikö Janne, että hän aikoi kesäksi maalle — tänne lähistölle, erään vanhan tädin luo? Talo oli tyyten syreenien ja omenapuiden peitossa. Siellä oli parikeinu vanhan tuomen alla. Se pudotti kukkansa keinussa kiikkuvan niskaan. Niitä ihan satoi, satoi kuin lumihiutaleita. Hän, Johanna, oli toisinaan saanut niitä päälleen kokonaisen pilven — tuomenkukkia päässä ja hartioilla! "Kesämorsian"! oli täti sanonut, kun hän oli hiipinyt huoneeseen tuomenkukkien peittämänä. Silloin hän oli pyristellyt kuin lintu; hän ei halunnut olla "kesämorsian". Se sana oli tuonut mieleen häät ja hän oli halunnut olla vapaa — ainakin toistaiseksi.
"Kesämorsian", ajatteli Juho Kostia astuen vaieten Johannan rinnalla. Se sana särähti pahasti hänen korvissaan. Se toi mieleen syksyn, jolloin kaikki unelmat sammuivat. Kesän kukkeus on mennyt ja alkaa kolkko, kylmä talvi. — Miksi piti Johannan kertoa juuri tämä? Miksi hän ei saattanut antaa tuomenkukkien levätä päällään? Miksi hän pudisti ne pois ja tallasi jalkoihinsa?
Juho Kostia näki tuomenkukissa omien unelmiensa vertauskuvan. Nekin satoivat Johannan ylle kuin valtava kukkaispaljous. — Mutta tämä pudisti ne yltään nauraen ja ilkamoiden; hän halusi olla vapaa — ainakin toistaiseksi.
Ainakin toistaiseksi — niin. Miksi piti Johannan lisätä juuri nuo sanat kertomuksensa loppuun? Niin hän ei ollut sanonut tädilleen. Juho Kostia olisi uskaltanut vaikka vannoa: — hän lisäsi nuo sanat vain tätä hetkeä silmälläpitäen. Hän oli ristilukki, joka taas oli kutonut uuden säikeen uhrinsa ympärille. Hän ei halunnut, että se menisi poikki. 'Ainakin toistaiseksi.' Juho Kostia tunsi vihaavansa noita sanoja. Mutta — hän oli sidottu jo liian lujaan; hän tunsi sen. Nyt hän ei voinut enää vapautua. Hän sai tyytyä vain kiukuttelemaan mielessään. — Mutta se oli kärpäsen kiukuttelua hämähäkin verkossa.
— Ush sinua, kun kuljet synkkänä kuin hauta! Tytön poskilla läikehtivät punaiset täplät ja hän naurahti katkerasti.