Juho siveli tytön pehmyttä poskea katsellen häntä hymyillen, pää kallellaan.
— Pappien pitäisi suudella niinkuin enkelien.
Juho Kostia nauroi. Hänen äänensä kajahti raikkaana tuoreessa metsässä. Se ei ollut enkelin naurua; siinä soi päinvastoin Paanin, metsänhaltijan ääni.
— Miten ne enkelit suutelevat?
— Kainosti… siveästi.
— Pyh, sinä fariseus! Vai 'siveästi'! Näinkö? Juho venytti huulensa, pani kädet ristiin rinnalle, sulki silmänsä ja ottaen hurskaan ilmeen taivutti päätään Johannaa kohti.
Tyttö pisti peukalonsa pojan suun eteen. Tämä raivostui, oli purra sormeen, purskahti sitten nauruun ja pusersi tytön lujasti rintaansa vasten.
— Vai konstailemaan sinä rupeat! Minä vakavasti näytän 'enkelisuudelmaa' ja sinä työnnät syntisen peukalosi eteen! Hyvitykseksi sinun pitää antaa minulle syntinen suudelma!
— Minkälainen se on?
— Minä näytän. Panepas kädet seljän taa! Juho komensi kuin kenraali rekryyttiä.