— Jaa, jaa, niinpä taisi jäädä. Mutta kuitataan se toisella kertaa.
— Toisella kertaa! Sinä villitty! Saat odottaa sitä toista kertaa!
— So, soh, äläpäs uhkaile!
Juho katseli mättäällä istuvaa tyttöä imien muistoonsa jokaisen pienimmänkin piirteen. Siinä istui Johanna Lang ja hän oli suudellut hänen kasvonsa ylt'ympäri!
Päässä vilahti jotakin äsken juoksun aikana mielessä ailahtanutta, mutta Juho puistahutti päätään aivan kuin karkoittaakseen pahan ajatuksen ja katseli tyynesti ympärilleen. Vihreä sammal loisti rauhallisesti mättään kupeella. Yläpuolella puussa lauloi peipponen; sen ääni kohosi korkeuteen. Se ylisti Luojaa, joka oli luonut ihmisen sekä antanut hänelle onnen tuntea rakkauden — omantunnon rauhan häiriintymättä.
— Lähdetäänpäs hakemaan sinun lakkiasi.
Johanna nousi pudistellen hamettaan. Hän huomautti Juholle tämän vinoon kääntyneestä kaulaliinasta.
— Sinä näytät hulluinhuoneesta karanneelta.
Hyvä! — Juho Kostia myöntyi kaikkeen. Hänellä ei ollut mitään vastaansanomista Johannan käyttämään vertaukseen. Se oli totta; hän oli kuin hullu. Hän olisi voinut nauraa ja laulaa — oikein hoilottaa isolla äänellä. Pikkupoikana hän oli toisinaan hoilottanut kotimetsissä jääden sitten kuuntelemaan oman äänensä vyöryä hiljaista saloa pitkin. Nyt hän olisi halunnut hoilata samalla tavoin — kuunnellakseen, kuinka kauas rakkauden ääni kantoi. Sen olisi pitänyt kantaa kauas, kauas…
Juho astelee Johannan rinnalla paljain päin, huiskien kepillä puiden oksia. Hän muistuttaa hurjapäistä, joka on ollut tappelussa ja nyt sisarensa houkuttelemana palaa kotiin. Otsa on vieläkin hiessä ja tuuheassa tukassa riippuu havun neulasia ja naavankappaleita. Hän on kuin Paan, metsänhaltija, joka vaihteen vuoksi on kerran pukeutunut raitaiseen kesäpukuun.