Lakki löytyi. Johanna puhdisti huolellisesti Juhon tukan ja asetti lakin päähän.

— Nyt sinä olet taas ihmisen näköinen, sanoi hän vakavuutta teeskennellen.

— Niin kai, sillä äsken minä olin ihminen, huokasi Juho Kostia silmissä onnekas ilme.

Aurinko tekee laskua. Sillan kaidepuut ovat jääneet pimentoon; niiden väri on nyt tummunut. Notkosta nousevan usvan keskeltä ne näyttävät harsoon käärityiltä. Mutta Juho Kostian sydän sykähtää riemusta, kun hän astuu sillalle; — se on muuttunut hänelle pyhäksi paikaksi. Sillä — eikös tässä paikassa Johanna ollut sanonut: 'Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä iltana'?

'Lopullisesti, lopullisesti!' soi Juho Kostian sydämessä. Sanat kumahtelivat juhlallisina kuin lauantai-illan kellot, jotka soittavat pyhää. Juho Kostia kuuntelee niiden ääntä onnekas hymy huulillaan.

III

Aurinko on korkealla kesäpäivän taivaalla, linnut laulavat, ruoho tuoksuu, tuulenleyhkä hienosti heiluttaa puiden lehtiä varistaen kukkia omenapuusta, jonka alla Juho Kostia mukavasti loikoo, kädessä paksu kirja. Se on dogmatiikka, ostettu muutaman Pohjois-Suomen kaupungin kirjakaupasta, missä se oli vuosikausia virunut toimettomana muiden kirjojen joukossa. Sen lehdet ovat kellastuneet ja vahvat, vanhanaikaiset kirjaimet muistuttavat kirkkopukuun puettuja vanhuksia, jotka vaeltavat jumalanpalvelukseen ankaran totisina. Nuo kirjaimet saarnaavat elämän vakavuutta ja kellastunut paperi tuo mieleen sakariston viileän, hiukan ummehtuneen ilman. 'Noin kuluu sinunkin elämäsi', puhelevat kirjaimet. 'Sinä istut sakaristossa kuunnellen virttä, jossa soi tuomiopäivän ääni, ja ulkona kukkivat tuomet ja pihlajat.'

Mutta nyt — nyt sataa kukkia omenapuusta kirjan kellastuneille lehdille — kukkia kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Niihin on kätketty kaikki nuoren sydämen toiveet, aavistukset ja onnen unelmat. Ne peittävät vähitellen avatun kirjan, sen molemmat sivut. Kumarat kirjaimet, kirkkopukuiset vanhukset, hautaan tuvat omenankukkien alle. Ja ne puhelevat: 'Onnea nuorelle parille!'

Juho Kostia vaipuu unelmiinsa. Hän on pappi ja istuu sakaristossa odottamassa morsiantaan. On hääpäivä, kirkas ja kesäinen. Sakariston ikkuna on auki; se on poikkeustapaus. Vanha kirkonpalvelija on kiskonut sen auki hänen määräyksestään. Sakaristoon tunkeutuu puiden tuoksu ja lintujen laulu kajahtaa kirkkaana sen kivisistä, kosteista seinistä. Urut rupeavat soittamaan juhlamarssia. Sieltä saapuu morsian morsiushuntu yllään vanhan tädin saattamana. Hän, sulhanen, on sen halunnut niin. Nyt ei täti enää ole ristilukki; — hän tekee parannusta pahoista töistään — tuomalla tämän yhden… tämän ainoan, kuolleen veljensä tyttären sille, joka on odottanut häntä kuin muinoin Jaakob Raakelia. Hän uhraa hänet Herran alttarille… nuoren papin vaimoksi, — papin, joka keskikäytävällä ottaa hänet vastaan taluttaakseen alttarin ääreen, missä vihkijäpappi jo odottaa. Vanha merikapteeni haudassaan saa rauhan. Vihkiäisluvut ovat kuin viimeinen siunaus hänen levolleen…