'Ei pidä kiusata ihmisiä!' tirskuttaa kivitasku vanhan koivun latvassa. Juho Kostia hymyilee. Hän antaa hyväksymisensä kivitaskun ihmisystävälliselle laululle. Johanna Lang oli kiusannut häntä kauan. Nyt hän ei enää kiusannut.
Eipä olisi uskonut, että asiat näin päättyisivät. Silloin — viime lukukauden alussa, kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli tulevaisuus näyttänyt synkältä. Johanna Lang oli siirtynyt kauas — saavuttamattoman kauas. Hän, Juho Kostia, oli silloin tahtonut niin, — vaikka tahto lukukauden kuluessa oli taittunutkin niin monen monta kertaa. Johanna oli näytellyt ristilukin osaa. Nyt hän ei enää näytellyt.
Heitä eroittivat nyt vain muutamat penikulmat — kymmenisen, pari korkeintaan. Mutta — mitäpä se merkitsi, kun kerran rakkaus yhdisti heidät. Johanna kirjoitti: — 'Käre, gulle vän!' Ja hän, Juho Kostia: 'Oma armahin!'
Siellä vietti Johanna kesää maalla tätinsä luona. Hän istui keinussa ja vanha tuomi pudotteli kukkia hänen päälleen, — niinkuin omenapuu täällä hänen, laiskottelevan teoloogin päälle, joka haaveili häistä.
Olipa elämä todella ihanaa!
Dogmatiikkakaan ei tuntunut vastenmieliseltä. Kaikki nuo monet asiat: 'läran om Anden', 'läran om Sonen' ja 'dogmatikens öfvergång till ethiken' olivat kuin valmistusväkeä hänen onnelleen. Ne lakaisivat kirkon käytävät, ne koristivat temppelin; — ne rakensivat sillan hänen ja Johannan käsikädessä käydä yli yksinäiselämästä yhteiselämän onneen.
'Läran om Anden' — niin, se merkitsi dogmatiikassa jotakin muuta. Mutta tänä hetkenä, hänen loikoessaan tämän kukkia pudottelevan omenapuun alla, ruohon väkevänä tuoksuessa ja lintujen laulaessa, se tulkitsi hänelle kahden rakastavan yhteishenkeä, yhteistä rakkautta. Se oli kuin harsopeite ihanan kuvan yllä, ohut ja hieno, joka antoi aavistaa allensa kätkeytyvän kuvan kauneuden…
'Läran om Sonen'… niin, niin — Jumalan Pojasta, Jeesuksesta Kristuksesta… Mutta miksi ajatteli Juho Kostia tänä hetkenä äitejä, jotka toivat lapsia Vapahtajan luo? Niitä oli monta, nuoria ja kukoistavia kaikki — ja heidän lapsensa: — niitä oli kerrassaan ilo katsella! Ei ihme, että Vapahtaja sanoi: "Älkää heitä kieltäkö!"
Millainen oli Johanna Lang oleva äitinä?
Juho Kostia ummisti silmänsä. Omenapuu pudotteli kukkia hänen päälleen — peittäen otsan ja silmät. Oli kuin olisi tuo myhkyräinen puu puhellut: 'Nyt on sinun hyvä miettiä sitä. Kukat, nuo viattomuuden vertauskuvat suojelevat kaikelta pahalta…'