Oh, oli somaa ajatella Johanna Langia äitinä, samaa Johanna Langia, joka aina sanoi: 'Ush!' kun joku hankaluus sattui. — Sanoisiko hän silloinkin 'Ush!' —?
Juho Kostia muisti "viimeisen illan". He olivat palanneet metsästä ja kulkeneet punakaiteisen sillan yli. Siinä he olivat joku tunti aikaisemmin seisoneet, uskaltamatta juuri äännähtääkään, jotteivät rikkoisi rakkauden lumousta. Nyt oli kulku johtanut sillan yli ylös mäkeä. Aurinko oli tehnyt laskua; sen viimeiset säteet olivat kullanneet pienen mökin päädyn mäen toisella puolen. Mies ja vaimo olivat istuneet ruohopenkillä ikkunan alla ja kaksi pikku tyttöä oli leikkinyt tiellä. — Paljasjalkaisia olentoja, jotka hyppäsivät "barbiidaa". Johanna Lang oli pysähtynyt katselemaan heidän leikkiään. 'Kas, ettekö mene jo nukkumaan?' 'Emme, ennenkuin Saga on käynyt "mummolassa" yhtä monta kertaa kuin minäkin.' Tyttö oli osoittanut sisartaan, joka jalat haarallaan oli seissyt kahden ruudun välissä — kädessä kappale porsliinilautasen pohjaa. 'No, monestiko sinä olet käynyt?' 'Kuusi kertaa… mutta eilen minä kävin kaksikymmentäyksi kertaa.' Johanna oli siepannut tyttösen syliinsä ja tanssinut hänen kanssaan pitkin tietä. 'Voi, täti, Saga voi tehdä vääryyttä, jollen minä näe.' 'Vai vääryyttä, sinä pikkuinen mamsselli!' Johanna oli suudellut tyttöä poskelle ja laskenut sitten irti. Tämä oli rientänyt sisarensa luo ja katsahtanut sieltä voitonriemuisena — aivan kuin huomauttaen: 'Kerkesinpähän ajoissa!' — Sinä hetkenä oli hänen sydämensä paisunut onnesta: — Johanna Langin kasvoja oli kaunistanut nuoren äidin hymy.
Omenankukkia putoilee Juho Kostian päälle. Hän hengittää niiden tuoksua. Hän ajattelee sunnuntaiaamua maalaispappilassa.
He heräävät Johannan kanssa yhteiseltä vuoteelta. Makuuhuoneen ikkuna on auki ja puutarhassa laulaa leppälintu. Huoneeseen tunkeutuu kukkien lemu. Hän lepää Johannan vieressä silitellen tämän mustaa, tuoksuvaa tukkaa. Meren vihreät silmät ovat aivan hänen lähellään… ja häntä huikaisee ajatus, että hän on niin lähellä naista, joka ennen oli Johanna Lang. Johanna kietoo käsivarret hänen kaulaansa ja sanoo: 'Oh, onko teoloogilla noin karvainen rinta!'
Juho Kostia kavahtaa istumaan ja katselee ympärilleen. Siinä on dogmatiikka hänen vieressään; se on lennähtänyt kiinni hänen noustessaan. Omenankukkia pistää näkyviin kirjan raosta. Niitä on paljon eikä kirja omalla painollaan jaksa puristaa niitä rikki. Juho Kostia istuu ja ajattelee:
'On onni, ettei jumaluusoppi jaksa pusertaa elämää kuoliaaksi.'
Hän huokaa syvään ja onnellisena. Hän on viime viikkoina taas kiduttanut itseään vanhoilla mietiskelyillä luvallisesta ja luvattomasta; hänen suhteensa Johanna Langiin oli nostanut tämän kysymyksen jälleen esille. Oliko luvallista suudella nuorta tyttöä olematta hänen kanssaan kihloissa? Hän oli rakkauden hurmiossa joutunut riistämään suudelmia punaisilta huulilta, jotka itsestään olivat tarjoutuneet hänelle. Hän ei silloin — tunteiden korkeina kuohuessa — ollut kysymystä ajatellut. Mutta jälkeenpäin kotona, yksinäisyydessä olivat nuo suudelmat polttaneet hänen sieluaan. Hän oli tuntenut joutuneensa valtamerellä ajelehtivan haaksirikkoisen asemaan — haaksirikkoisen, jonka huulia poltti jano, mutta joka ei saanut juoda. Kaikki siveysopin kysymykset olivat liittoutuneet häntä vastaan aidaten hänet lopulta umpikujaan, josta ei löytynyt poispääsyä lainkaan. Vain lupaus, Johanna Langin antama, vapaaehtoinen lupaus olisi avannut tien vapauteen.
— Lupaus, lupaus! kuiskasi Juho Kostia katsellen peipposta, joka aaltoilevin kurkuin lauloi koivun oksalla.
Kaipasiko rakkaus mitään lupauksia? Johannan mielestä ei, mutta hänen, Juho Kostian, mielestä kyllä.
Viime kerralla heidän seistessään punakaiteisella sillalla oli Johanna sanonut: