"Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä hetkenä, tällä paikalla."
Mutta sisältyikö siihen oikeastaan mitään lupausta? Se sisälsi kyllä valtakirjan suudelmiin; — mutta oliko se oikeastaan lupaus siinä merkityksessä, kuin missä hän sen olisi halunnut ottaa?
Johanna kirjoitti: 'Käre, gulle vän!' Mutta tulkitsiko tuo 'käre'-sana sitä, mitä hän olisi halunnut sen tulkitsevan?
Eikö se ollut hetken sana, sekin — hetken, jommoisista Johanna Langin elämä näytti kokoonpannun?
— Ei! Juho Kostia ei saattanut sitä uskoa; siksi monta kertaa hän oli lukenut tuon sanan. Se oli seisonut ainakin viisikymmentä, jollei sata kertaa. Jos Johanna Lang oli hetken lapsi, oli hänen elämänsä kokoonpantu hetkistä, jotka kuuluivat yksin hänelle. Ja niin oli jatkuva — kautta koko pitkän ihmiselämän.
Lupaus, lupaus! Eikö peipponen koivun oksalla laulanut lupauksesta? Eivätkö putoilevat omenankukat saarnanneet lupauksesta? — Syksyllä oli puun hedelmänkantoaika. Tilapäiset suudelmat olivat vain omenankukkia, jotka putoilivat puusta. Mutta niiden pohjana oli lupaus, hiljainen ja äänetön — niinkuin elämä puun suonissa. Se teki hiljaa työtään — ja syksyllä oli sato valmis. Lopullisesti…
Juho Kostia hymyili onnellisena. Jumaluusoppi ei kyennyt pusertamaan elämää kuoliaaksi. Hänen oma ristiriitainen sydämensä, johon teologia ja etiikka olivat kyntäneet omat vakonsa syntymässä perityn aran, uskonnollisen omantunnon vartioidessa työtä, oli pudistanut päältään orjuuden kahleen: — Se kasvoi, mutta ei liljoja eikä orvokeita, vaan rakkauden villiä viholaispensasta.
Hänestä oli tullut pakana, mutta onnellinen pakana. Hän ei enää välittänyt säännöistä eikä elämänohjeista. Dogmatiikkakin oli vain kurssikirja, välttämätön paha; se ei enää sisältänyt totuutta siinä mielessä kuin ennen. Omenankukat sisälsivät sitä monin verroin enemmän: — ne toivat mieleen Johanna Langin.
Punaista ja valkoista! Mitä oli Johanna Langissa punaista ja valkoista?
Ajatus lähti taas retkilleen. Se kulki tuon kuperan otsan alla, jota reunustivat jykevät ajatuskulmat. Silmäluomien heikko värähtely oli merkkinä siitä, että ajatus löysi. Mutta se teki työtään itsetiedottomasti…