Edellistä ei ollut paljon, — mutta se, mitä löytyi, oli lumoavaa; — sitä peitti kevyt pusero, joka salasi sen uteliaan silmiltä. Mutta Juho Kostian, teoloogin, ajatus vaelteli teitään kenenkään estämättä. Se kiipeili ja laski — kahden "tunturin" välillä kunnes se lopulta seisoi toisen huipulla, pienen nystyrän nenässä, joka oli punainen kuin kypsä vadelma. Oh, sinua, "Kumpu-Janne"!
Juho Kostia avasi silmänsä. Senniminen mies oli hänen kotikylässään — oikea maakylän Don Juan. Lämmin puistatus värisytti hänen ruumistaan; hänen teoloogiset vaistonsa nostivat uhkaavina päätään. Eikö tämä ollut syntiä?
Mutta — jokin selittämätön ääni jostakin olemuksen syvyydestä puhui toista kieltä. Syntiä? — vai syntiä! Pannaan koko jumaluusoppi! Sehän oli nuoren miehen itsetiedotonta askartelua toisen sukupuolen salaisuuksissa. Vain itsetietoinen ajatus joko säikähti sitä ja säikähtäessään säikähdytti tuon toisenkin pakoon, tahi juopui näkemästään ja käyttäytyi juopuneen lailla — säädyttömästi. — Mutta Juho Kostian ajatus oli edellistä lajia, arka ja säikkyilevä. Se ei — ainakaan tietensä — uskaltanut antautua hurjisteluun.
Taas painuivat umpeen nuoren teoloogin silmät ja ajatus lähti retkilleen. Mutta tälläkin kertaa se kulki itsetiedottomana tietään. Ja nyt se näki valkoista, oh, niin ylenmäärin! Se oli häikäisevää! Juho Kostian silmissä väikkyi milolainen Venus. Sen lanne oli kainosti taipunut — aivan kuin se olisi pyytänyt: 'Ei liian tarkkaa tutkistelua!' Herra varjele! — ei Juho Kostian itsetiedoton ajatus suinkaan pyrkinyt liian lähelle. Se kaarsi kainosti, aivan kainosti vain; se liiteli kuin lokki, joka silloin tällöin koskettaa siiven kärjellä vedenpintaa. Se pysähtyi ihastuneena sen eteen, mitä se näki, — aivan kuin kulkija, joka hämmästyksen valtaamana pysähtyy silmiä huikaisevan lumiaavan laitaan…
'Sinä olet luu minun luustani ja liha minun lihastani; kutsuttakoon sinua miehettäreksi, sillä miehestä sinä olet otettu.'
Juho Kostia mietiskelee luomiskertomusta. Nyt on ajatus taas tutulla maaperällä; se vaeltelee teologian yrttitarhoissa. Mutta nyt se on kriitillinen: se ei ihastu itsetiedottomasti; se arvostelee. Luomiskertomus — sitä ei käynyt ottaminen kirjaimellisesti. Vaimo oli miehelleen yhtä läheistä sukua, aivan kuin olisi otettu tämän kylkiluusta…
Johanna Lang, sinä ihmeellinen Johanna Lang! Sinä selvität teologiankin. Ainakaan ei Juho Kostia muita kommentaareja kaipaa. Hän saa ne sinun kauniista kädestäsi tai löytää ne kainalosi kuopasta… Sinä olet todella ihmeellinen olento! Sinä sanot dogmatiikasta: 'Ush!' — ja katso: — siinä makaa kymmenen markkaa maksava kirja avutonna maassa; se muuttuu kasvipuristimeksi. Sinä sanot luomiskertomuksesta: 'Tarua!' — ja katso: — Juho Kostia, teoloogi, uskoo sen! Oi rakkauden kaikkivaltaa!
Juho Kostia istuu omenapuun alla ja hyräilee:
— En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, kun ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi!
Niin — sydän oli sittenkin pääasia; — Juho Kostia myöntää sen. Se oli uskollinen, se oli kestävä, se oli luja rakkaudessa. Entiset häilähtelyt olivat vain ohimenevää laatua; ne kuuluivat kehitysikään. Sillä: — eikö Johanna Lang nyt ollut nainen, nuori, kypsynyt nainen.