2.
Lukukausi oli alkanut. Ylioppilasnuoriso oli palannut kesälomaltaan. Valkolakkeja vilisi kaupungilla. Helsinki uhkui iloa ja terveyttä. Oli kirkas päivä. Esplanaadi kuhisi kävelijöistä. Torvisoittokunta soitti Kappelissa.
Juho Kostia astelee luennoilta. Hänen ajatuksensa liitävät Lappiin. Siellä olivat vielä päivät pitkät. Eloja puitiin ja riihistä kuului varstojen kalke. Ihmiset häärivät perunamailla satoa korjaten. Sitten tuli jäkälän nostoaika. Kenttärova saisi taas syksyiset vieraansa. Kuinka monesti hänkin oli ollut siellä mukana — naapurin poikien ja tyttöjen kanssa jäkälää nostamassa. Se oli ollut hauskaa aikaa. Tuore, pehmeä jäkälä painui niin somasti jalan alla ja antautui suopeasti poimijan käsiin. Lehtimetsä loisti väririkkauttaan. Se oli kuin satumaa. — Ilma värisi kuulakkuuttaan. Järven toisella puolen kohosi Pyhätunturin mahtava selkä — kuin suojamuurina rauhattoman maailman ja hiljaisen kiveliöseudun välillä. Se oli lumottu maa, hänen sydämensä, hänen kaipauksensa maa.
Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin vieraaksi tässä kuhisevassa ympäristössä. Mitä tiesivät nämä ihmiset rauhasta ja levosta? Eivät mitään… tuskin he sitä enää kaipasi vatkaan. Iltahetkinäkin tunkeusi heidän ahtaisiin asuntoihinsa suurkaupungin levoton pauhu. Täällä erämaan ihminen kuolisi, menehtyisi. Juho Kostia muisti kotiseurakuntansa vanhan kirkkoväärtin. Hän oli kahdeksankymmenen ikäinen, mutta ei ollut koskaan käynyt Rovanientä etelämpänä; sekin oli jo hänestä ollut kadotuksen esikartano. Entä sitten tämä — tämä humajava kaupunki! Oh — hän olisi kuollut jo matkalla tänne.
Kiveliön asukkaan sydän on herkkä. Hänen tunteensa ovat turmeltumattomat ja väkevät, hänen sydämensä neste on ehtymätön. Hän yksin osaa tuntea rajattoman ilon ja rajattoman kaipauksen. Näillä — pääkaupungin ihmisillä oli kaikki kalvon peitossa. — Hyvää päivää, herra Kostia! Juho Kostia heräsi mietteistään. Hän oli ollut niihin niin vaipunut, ettei ollut huomannut vastaantulevaa neitosta, joka jo pitkän matkan päästä oli tähystellyt häntä.
Hän nosti lakkiaan ja tervehti. Omituisen suloinen, lämmin aalto huuhteli hänen poveaan.
Se oli neiti Johanna Lang, ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, solakka, hymyilevä impi, jonka silmien väri johti mieleen Itämeren viheriän veden. Hän oli oppinut tuntemaan neiti Langin vahtimestari Fagerholmin perheessä; hän oli nimittäin Margareeta Fagerholmin koulutoveri. Heti toisena iltana heidän muuttonsa jälkeen hän oli tullut perheessä käymään ja aito helsinkiläisellä nopeudella tutustunut talon täysihoitolaisiin. Nuori tyttö oli säteilevän iloinen. Hänen silmiään verhosi väreilevä huntu. Silloin tällöin läikähti niiden loisto kirkkaana, — mutta heti verhosi salaperäinen peite ne jälleen. Hän oli kuin unissaan itkenyt, joka on yht'äkkiä herännyt säteilevään auringon paisteeseen ja ruvennut hymyilemään — lämpimän, kyyneleisen kiillon vielä jäädessä silmiin väikkymään. Hänestä uhkui keväinen sulo. Juho Kostian mielestä hän oli poikkeus Helsingin tytöistä. Oli kuin ei suurkaupungin räiskyvä elämä olisi yhtään vaahdon pärskettä hänen yllensä heittänyt.
— Mitä te nyt taas niin syvään ajattelitte? kysyi tyttö luoden kauniit silmänsä Juho Kostian vakavaan muotoon.
— Minä ajattelin Lappia — kotiseutua, vastasi tämä hiukan lämmeten.
— Ah, ääretön Lappi! (Hän lausui sen suomeksi; he keskustelivat muuten ruotsiksi.)— Tiedättekö, herra Kostia, — suomenkielessä on yksi sana, jota minä yli kaiken rakastan. Se on 'ääretön'. Se on niin valtava, niin suurenmoinen. Se ei peloita yhtään, — vaikka tuokin mieleen laajaa, mittaamatonta. Siinä on samalla jotakin pehmeää… sitä teidän jäkäläänne. Se sana soveltuu teidän kotiseutuunne.