Hänen äänensä helisi. Siinä soi joulukulkusten riemuitseva sävel. Juho Kostia muisti yht'äkkiä joulun, Lapin suuren, hiljaisen juhlan, joka oli täynnä lapsuusajan onnea. Neiti Langin puhe toi sen vastustamattomasti mieleen.
— Tiedättekö, mistä minä viime yönä uneksin?
Juho Kostiasta tuntui tuo kysymys somalta keskellä sanomalehtipoikain huutoa ja omenasaksain rähinää. Mutta nyt — tuo meteli ei häirinnyt häntä yhtään. Hän eroitti vain omenain tuoksun.
— No mistä?
— Jäkälästä. Minä näin vain suuria jäkälämaita, äärettömiä… niin kauvas kuin silmä kantoi. Minä kävelin niitä pitkin ja ihmettelin, kun askelteni jäljet niin pian hävisivät. Pehmyt jäkälä painui vain hetkiseksi, mutta kohosi pian pystyyn taas. Ja minua rupesi peloittamaan.
— Mitä te pelkäsitte?
— Pelkäsin eksyväni, kun jäljet hävisivät. Kaikkialla hohti vain vaaleankeltainen jäkälä. Olisin halunnut palata, mutta — en tiennyt enää suuntaa. Jäkäläaavikko oli kuin meri, rannaton, ääretön meri.
— Ja sitten te heräsitte?
— Niin.
Hän hymyili herttaisesti.