Hän koettelee povitaskuaan. Oli kai saarna tallella? Hän oli kirjoittanut sitä öisin, avatun ikkunan ääressä. Ja monenmoista hän oli ehtinyt miettiä noina hetkinä. Milloin puuttui sana, milloin pari; ei sopinut mennä vanhalta pastoriltakaan kysymään. Hän nukkui rakennuksen toisessa päässä vaimonsa kanssa.
"Kärleken, kärleken!" Juho Kostia ei ollut laskenut, kuinka monta kertaa hän oli tuota sanaa käyttänyt — varmaankin viisikymmentä, jollei sata. — Mutta olihan saarnakin rakkaudesta. Hän oli yhdistänyt siihen vanhan pastorinkin rouvineen, — vaikka hän puhuikin Sakariaasta ja Elisabetista.
Teksti oli hiukan mutkikas; siinä puhuttiin lapsettomasta parikunnasta. Se oli tuntunut jonkun verran nololta. Hän olisi suonut, että Sakariaalla ja Elisabetilla olisi ollut jo yksitoista ja tämä Johannes tusinan täyttäjä. Olisihan silloin ollut soma kuvata pitkää perhepöytää jäsen monia syömämiehiä. Siihen olisi sopinut virren värssykin:
"Mit' useampi pieni suu on pöydässämme läsnä, sit' innokkaammin raikahtuu myös rukouskin tässä…"
Eräs maisteri, Juhon entinen opettaja, oli sitä usein lausunut aamurukouksissa koulussa. Ja se oli joka kerta tehnyt erittäin soman vaikutuksen. Mutta tämä maisteri olikin ennen ollut näyttelijänä ja pannut virteenkin oman, erikoisen vauhtinsa.
Tekstiä ei siis ollut käynyt muuttaminen. Hänen oli täytynyt tyytyä siihen semmoisenaan. Mutta — niinpä olikin vanha pastori astunut häntä auttamaan. Hän kuvasi siis sellaista rakkautta — kahden vanhan, toisiinsa sydämellisesti kiintyneen vanhuksen. Siihen mahtuivat vielä juhannuskoivut ja lehtimaja. Näillä ulkonaisilla keinoilla olikin Juho sivuuttanut tekstin arkaluontoiset asiat. Hän oli siroittanut siihen kukkia mahdollisimman paljon — omenankukkiakin. Hän ei puhunut "viinistä eikä väkevistä juomista", vaan korvasi ne kesän hengellä, joka leijaili mailla — täyttäen nuoret rinnat aavistelevalla onnella.
Mutta — kuin jonkunlaiseksi ankkuriksi yksinäisille kuulijoilleen hän oli omistanut saarnansa lopun 'kaikille pettyneille sieluille'. Hän ei silloin ollut niinkään paljon ajatellut lapsettomia parikuntia kuin kaikkia niitä, jotka elämältä toivoivat paljon, mutta jäivät osattomiksi sen lahjoista — varjossa istumaan ja surkastumaan. Hän oli ajatellut etupäässä kaikkia yksinjääneitä — Johannan tätiä ja muita, joilla ei ollut muita muistoesineitä kuin suurennettu valokuva seinällä tai virsikirjan välissä lakastunut kukka. Johannan tätikin, vanha "ristilukki" oli löytänyt armon hänen edessään. Olihan hän luultavasti saanut moninkertaisesti kärsiä nuoruutensa kevytmielisyydestä. Ja sitäpaitsi: — Johanna Lang hyvittäisi hänenkin rikoksensa.
Niin — Johanna Lang! Hän istui keinussa vanhan tuomen alla odottaen häntä. Vahinko vain, että tuomi oli jo pudottanut kukkansa. Vastakkaisessa tapauksessa hän olisi saanut nähdä "kesämorsiamen".
Tuo sana vihlaisi pahasti. Aivan vaistomaisesti Juho Kostia siirsi lakkinsa otsalle. Kultainen lyyra jäi totisena tuijottamaan häntä vastapäätä istuvan tytön syliin. Mitä — omenaako tyttö pyöritteli kädessään? Hän aikoi nostaa sen huulilleen, mutta häntä nähtävästi ujostutti vastapäätä istuva, vakavan näköinen ylioppilas.
Juho Kostian mielessä vilahti paratiisikohtaus. Noin kai se Eevakin ennen nakersi omenaansa viattoman, häveliään näköisenä; häntä kai epäilytti ottamansa askeleen vakavuus. Mutta Aadam-pöhlö katseli vain naivisti päältä, — kunnes Eeva veikeästi tarjosi omenaa hänelle ja kehoitti syömään.