— Saanko luvan kysyä, onko herralla veistä?
Juho säpsähti. Uudistuisiko nyt tässä paratiisikohtaus?
Hän katsahti avuttomasti puhujaan. Tämä pyöritteli kädessään omenaa hämillään ja ujostellen. Ahaa! — nyt Juho ymmärsi: — omena oli madonsyömä.
Hän ojensi linkkuveitsen heikosti kumartaen. — Tuollaista ei sentään viitsi syödä, jos suinkin voi välttää, sanoi tyttö.
Eipä ei, tyttö oli oikeassa: — jos suinkin voi välttää. Ikävä vain, ettei elämässä aina voinut välttää mädäntyneen syömistä.
Tyttö leikkasi sirosti mätäpaikan pois heittäen sen ikkunasta ulos. Juho ihaili hänen kauniita sormiaan. Ne pitelivät veistä sangen somasti hänen tarjotessaan sitä takaisin.
— Kiitos!
Tyttö loi häneen kiitollisen, myötätuntoisen katseen. Nyt vasta Juho tuli lähemmin tarkastaneeksi häntä. Hänellä oli yllään vaalea, ruudukas leninki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.
Johanna oli kirjoittanut saaneensa vaalean, ruudukkaan kesäleningin lahjaksi tädiltään.
Se kai oli suunnilleen tuontapainen. Niitä näkyi vaunussa muuten pari muutakin; kangas oli nähtävästi muodissa.