Heidän kesken syntyi vilkas keskustelu. Neiti sai tietää, että herra oli teoloogi ja valmistuisi syksyllä papiksi — lisäksi, että herra oli kotoisin Lapista.
— Se on äärettömän laaja maa.
Juho Kostia hymyili valoisasti. Tyttö lausui sanan 'äärettömän' samanlaisella välittömyydellä kuin Johanna Langkin.
Kyllähän se oli… jotakuinkin; — siellähän ne varsinaiset erämaat olivatkin. Nämä metsät täällä olivat vain vähäpätöisiä Lapin metsien rinnalla.
Nyt oli Juhon vuoro puolestaan kysellä. Hän sai tietää, että neiti palveli sentraalissa; oli ollut vasta vuoden. Rasittava toimi; kesälomaa vain hiukkasen. Neidilläkin oli vain kaksi päivää. Se olisi kyllä ollut jonkun verran pitempi, mutta hän oli lupautunut hoitamaan tointa muutaman toverinsa puolesta, joka matkustaisi veljensä häihin…
Häihin! — niin — niin, nythän vietettiin häitä kautta Suomen. 'Juhannushäät' — nehän olivat hänenkin kotipuolessaan melko tavallisia.
Juho Kostia vaikeni hetkiseksi. Totisesti! juhannuksena hänenkin häänsä vietettäisiin; hän taivuttaisi Johannan tulemaan Lappiin — Vanhaan Kostiaan; — siellä pidettäisiin häät — kesäyöauringon loputtomassa valossa…
Hänen rinnassaan läikähteli onnen tunne. Oliko neiti huomannut kuinka ihmeellisesti luonto vaikutti ihmisen ajatuksiin ja tunnelmiin — varsinkin näin kesällä? Kun oli iloinen, löysi koivumetsästä tulkitsijan tunteilleen; tuoreenvihreät lehdet ja valkoinen runko herättivät toivomaan. Aurinko siivilöi valoaan lehvien lomitse — … siellä kulki kuin omien toiveidensa ja aavistustensa ympäröimänä, jotka muuttuivat todellisuudeksi, kun niitä vain ajatteli. Siellä pääsi irti jokapäiväisyydestä, mielikuvitus lehahti lentoon ja — yks' kaks' vaelteli kulkija kuin toisessa maailmassa! Ruohomättäät koivujen tyvillä heloittivat ihanina kuin taivaalliset toppatuolit Jumalan suuressa vastaanottohuoneessa: — ne tuntuivat vain odottelevan istujiaan… Kas: — siinäpä olikin kuin käskystä valkopukuinen tyttö istumassa ruohomättäällä… avojaloin, kengät kädessä… ja poika, nuori ja notkea nojasi koivunrunkoon veistellen kirjokeppiä… Niin, niin… koivumetsä auringon valossa viritti vissiin tunnelmaan: — … se herätti toivomaan ja kaipaamaan… ei aina tiennyt, mitä — mutta jotakin vastaavaa sille, mitä sydämessä läikähteli tuoreena… aavistelevana — kuin vasta puhkeamaisillaan oleva kukka. Siitäkään ei tiennyt, minkälaiseksi se muodostui; — sen saattoi vain aavistaa terälehtien päistä…
Tyttö kuunteli ihastuneena. 'Runollinen sielu', vilahti hänen nuoressa päässään. Hän oli lukenut romaaneja yövuoroilla valvoessaan ja parhaaseen paikkaan päässeenä usein säpsähtänyt telefoonin soittoa. Nytkin hän säpsähti veturin kimakkaa vihellystä.
Juho Kostia nauroi: