— Tepäs säikähditte!
— Minusta veturin vihellys on aina niin vihlovan proosallinen. Se tuo mieleen hevosen, joka vauhkona laukkoo ryytimaassa ja sotkee sekaisin kukkapenkit. Meillä oli ennen sellainen hevonen kotona. Se pääsi toisinaan irti ja vauhkoutui laukkomaan ympäri puutarhaa kuin hullu.
Vertaus ei ollut hullumpi. Tyttö oli kaikesta päättäen sangen järkevä.
— Niin — hevoset. Muutamat ihmiset muistuttavat myös hevosia. He, liikkuvat rajusti, suupielet hiukan väännyksissä, — aivan kuin tahtoisivat he polkea alleen kaikki muut. He eivät huomaa mitään, ovat hillittömiä, häikäilemättömiä; — voivat viedä vaikka kahvikupin toisen nenän alta.
— Viljo, minun veljeni on juuri sellainen! Hän ei sitten välitä mistään!
Tyttö punastui vahvasti. Juho ei oikein päässyt selville, johtuiko se mielihyvästä vai paheksumisesta.
— Onko teidän veljenne naimisissa? Tyttö nauroi niin että hampaat loistivat.
— Viljoko naimisissa! Hän tuskin menee naimisiin koskaan, mutta siitä huolimatta hän riijaa kaikki tytöt.
Juhon mieli painahti apeaksi. Vaarallinen mies Johannan läheisyydessä. 'Reipas poika'… Kas, kun hän ei ennemmin ollut siihen huomiota kiinnittänyt…
* * * * *