— Staffansböle…
Junailija kulki läpi vaunun matkalippuja korjaten. Juho Kostian mielestä hän oli epätavallinen olento — lausui aseman nimen, niinkuin se olisi ollut maailman jokapäiväisin asia. Eikö hän tiennyt, että tällä asemalla seisoi Johanna Lang?
Johanna Lang! — Nuo sanat soivat Juho Kostian mielestä kuin aamukellot jumalanpalvelukseen; ne kutsuivat viettämään juhlaa. Niissä oli jotakin pyhää… ylimaailmallista… jotakin vapisuttavaa ja salaperäistä. Oliko Johanna asemalla?
Oli, oli! Siellä hän seisoi nuorena ja solakkana. Auringonvalo tulvehti hänen ympärillään. Hänellä oli päässä punainen paperihattu, jonka reunat riippuivat velttoina alas. Hänen kasvojaan ympäröi purppura…
— Janne! Siinäpä sinä olet! Tervetuloa! Juho Kostia ojensi vapisten kätensä. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin saamattomaksi, ujoksi ja kömpelöksi. Jalat tuntuivat liikkuvan viimeiskuosisten housujen sisässä kuin puupölkyt. Johanna vastasi hiukan vieraalta.
— No, lemppari! Sieltähän se Helmikin heruu vähitellen.
Juho katsahti ympärilleen. Hän oli unohtanut matkatoverinsa. Sieltä tämä tuli kapsäkkiä kantaen. Häntä hiukan harmitti, ettei ollut tyttöä auttanut. — Mutta näkyipä hänellä olevan vastaanottaja. Nuori, reippaan näköinen ylioppilas tarttui tytön matkalaukkuun ja nakkasi sen olalleen.
— Keveätpä ne ovat tyttölapsen kamppeet. Johanna nauroi.
— Se on Viljo! — Viljo Kosunen. Ehkä minä saan esittää teidät tässä heti paikalla? Hän tulee kyllä myöhemmin meille.
Juho tunsi pettymystä. Siinäkö olikin hänen ilonsa? Hän oli toivonut saavansa kulkea Johannan kanssa kahden; ja nyt tässä liittyi seuraan ihan outo herrasmies — ja vielä päällepäätteeksi sellainen rajukäytöksinen.