— Kuule, onko se tarpeellista? Johanna katseli häntä pitkään.
— Mutta — hänhän tulee meille kuitenkin myöhemmin… jo tänään.
'Jo tänään'. Juhon sydämeen pisti. Johanna lausui sen huomattavalla ilolla.
— Jaha! Tämä taitaa olla herra Kostia? Kosunen.
Vieras tervehti välinpitämättömästi. Juhoa piinasi hänen käytöksensä.
Kovat, ylimieliset kasvot, suu yhtenä viivana; otsa korkea ja kaunis, kulmakarvat tuuheat. Ne yhtyivät nenän juurella antaen kasvoille päättäväisen, miltei ankaran leiman. Mutta — harmaat silmät elehtivät vilkkaasti tylystä puhetavasta huolimatta.
Herra Kosunen esitti sisarensa.
— Aijaa! — tehän taidattekin olla jo tuttuja, kun noin höröstelette toisianne.
— Minä tutustuin herra Kostiaan junassa. Johanna tervehti neiti Kosusta sydämellisesti, melkein liian sydämellisesti.
Juhon mieli painui yhä apeammaksi; hän ei ollut oikein selvillä itsestään. Mikä häntä vaivasi? Eihän nyt saanut heittäytyä noin herkäksi ja avuttomaksi. Piti pitää puolensa; — Johannahan kuului hänelle…