Lähdettiin astumaan. Tie kulki kapeaa kujaa pitkin mäkeä ylös kummulle, jolta näkyi talo tuuhean puistikon sisästä. Punakeltainen lippu liehui katolla.
— Te olette tullut pirunmoiseen pitäjään, herra Kostia. Täällä ei kuule muuta kuin ruotsia. Tämäkin tässä — (Kosunen nipisti Johannaa käsivarresta) on sellainen sveessi, että vie pois! — Mutta minä olen paljon häntä taltuttanut — saatte uskoa!
Kyllähän Juho sen uskoi. Hän huomasi, kuinka veikeästi Johanna kierteli käsivarttaan, — aivan kuin olisi halunnut sitä uudelleen nipistettävän.
Hän ei vastannut mitään, kulki vain äänetönnä neiti Kosusen rinnalla.
Sekin vielä, ettei hän saanut kulkea Johannan rinnalla! Herra Kosunen oli anastanut hänen paikkansa tavallisella häikäilemättömyydellään. Hän oli todellakin kuin hevonen, joka polki toiset allensa.
— Oletko viihtynyt hyvin siellä pappilassasi? kysyi Johanna pyörähtäen ympäri ja hypellen takaperin herra Kosusen pitäessä häntä silmällä.
Juho murahti jotakin vastaukseksi.
— Oletko valmistanut saarnasi? Sinun on huomenna esiinnyttävä.
Siihenkin vastasi Juho mahdollisimman lyhyesti. Häntä piinasi kaikki — vierellään sipsutteleva neiti Kosunen, tämän kulunut matkalaukku, jota veli kantaa retusti olkapäällään, — edessä hyppelevä Johanna, joka veikisteli herra Kosuselle; — kaikki kiusasi häntä tavattomasti.
Johanna huomasi sen ja rypisti kulmiaan. Siihen sisältyi hiljainen moite. Mutta — Juho etsi hänen kasvoistaan ilmettä, joka olisi tulkinnut hänelle tytön sisimmän ajatuksen. Mitään sellaista ei näkynyt.