— Jaha, me eroamme tässä, mutta tapaamme pian. Kuulkaahan — pitäkää huomenna jyry saarna! Korventakaa näitä kirottuja juuttaita, jotka eivät tahtoisi hellittää niin Jeesuksen penniä suomalaisen kansakoulun hyväksi!
Herra Kosunen nauroi ylimielisesti ja viittasi vasemmalla toisen mäen päällä näkyvää taloa kohti, jonka harjalla liehui sinivalkoinen lippu.
— Tuon me saimme tänään valmiiksi — tuon lipun… nähkääs. Siinä on puolet minun lakanaani ja Johannan… neiti Langin vanha kesähame!
Jälleen sama ylimielinen, kiusoittava nauru, joka ihan repi.
He jäivät nyt kahden kesken. Juho huokasi helpoituksesta. Neiti Kosunen oli miellyttävä ihminen, mutta veli — raakalainen, barbaari.
— Huomasitko, että neiti Kosusella oli samanlainen hame kuin minullakin?
Ei Juho ollut sitä ennemmin ajatellut, mutta nyt hän sen huomasi. He kulkivat äänettöminä hetken aikaa, Johanna edellä ja Juho perässä suurenpuoleista kapsäkkiään hilaten. Hän, houkkio, kun oli ottanut kuukauden tavarat matkaan!
— Painaako se paljon?
Johanna tarttui kapsäkkiin auttaakseen. Juhon mieli hiukan lämpeni. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta samassa he olivat perillä.
Portailla otti heidät vastaan vanha, hienonnäköinen nainen, musta myssy päässä; hopeanharmaat hiukset kiersivät kauniisti myssyn reunoja. Hän ei ollut kasvoista päättäen kovinkaan iäkäs, vaikka käyttikin tuollaista päähinettä. Hän tervehti ystävällisesti.