— Kuule, Johanna, tätä vartenko sinä kutsuit minut — saadaksesi kiusata ja piinata minua kuten ennenkin?
Vastaus jäi antamatta, sillä samassa purjehti täti sisään kahvitarjottimen kanssa.
Harvoin oli Juho Kostia juonut kahvia painostavamman tunnelman vallitessa. Orvokit tuoksuivat pöydän reunalla, mutta Juhon mieleen tuo tuoksu toi hautajaiset. — Ja eivätkö nämä olleetkin hautajaiset? Hän oli saapunut hautaamaan rakkauttaan. Oli vain niin tavattoman murheellista, että Johanna istui tuossa häntä vastapäätä niin kauniina ja kukoistavana ja auttoi häntä tässä raskaassa toimituksessa. Hän oli kuin äiti, joka laskiessaan hautaan omaa lastaan sanoo iloisesti: 'No niin… sielläpä sen on hyvä nukkua — pikku pojusen!' — ja sitten katselee kenkiään, etteivät ne vain olleet tahraantuneet multaan. Sellaista äitiä oli tosin vaikea kuvitella, mutta Johanna teki tänä hetkenä sellaisen vaikutuksen.
— Herra Kostia on hyvä ja ottaa leipää.
Niin, niin — niinhän sanottiin hautajaisissakin. Lapsen isä käveli murheellisena edestakaisin huoneessa ja häntä kehoitettiin käyttämään hyväkseen pöydän antimia; — niinkuin se olisi ollut isän mielestä tärkeintä! Eikö hänen poikansa ollut kuollut — tuo pikku mies, joka puolestatoista ikävuodestaan huolimatta oli laulanut: 'Klocka, ringfred', — laulanut sen ihan oikein, vain muutamissa paikoin hiukan sotkeutuen… Ja nyt häntä kehoitettiin ottamaan kaakkua ja leivoksia, — aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Niin — hautajaisvierasten mielestä se kai olikin…
— Aikoiko Viljo tulla tänne pian?
— Kyllä, aivan kohta. Minä ihmettelen, ettei hän jo ole täällä.
Juho vaipui yhä alakuloisempiin ajatuksiin.
Täti keskusteli Johannan kanssa. Jokin vaisto kai sanoi heille, että oli parasta jättää tuo surkean näköinen teoloogi hetkeksi rauhaan. Sehän raukka kasteli korppuakin niin kauan, että toinen puoli siitä jäi kellumaan kuppiin, — eikä huomannut, että suuhun joutui kuiva pää. Nyt hänellä kohta oli lusikkaruokaa ihan tarpeekseen. Poika parka!
Täti kyllä ymmärsi, mikä Juhon mieltä painoi. Kaipa vanhat muistot johtuivat mieleen, koskapa hän hiljaa huokasi.