Mutta — pitkän päälle tuntui tuo tuommoinen tuijotteleminen kiusalliselta. Teoloogi piti saada matkaan — välttämättömästi. Täti kuiskasi jotakin Johannan korvaan.
— Nyt sinun pitää laulaa meille, Janne!
Johanna hymyili entiseen tapaansa. Se teki Juholle hyvää. Noin hän oli hymyillyt aina pyytäessään häntä laulamaan. Mutta — hän oli nyt menettänyt otteen; hän ajelehti. Häntä ei voinut enää nostaa Johannan ystävällinen hymykään, joka toi mieleen entiset onnen päivät.
— Kuinka minä veisaisin Herran virttä vieraalla maalla?
Hän koetti hymyillä, mutta hymykin oli avutonta kuin pienen lapsen. Hän oli yrittänyt riistäytyä alakuloisuudestaan tuollaisella epätoivoisen rohkealla tempauksella, mutta se oli jo heti alussa tuomittu epäonnistumaan. Hän oli menettänyt sielunsa kaikupohjan. Jotakin oli hänessä rikki — auttamattomasti;— ja tuo rikkinäisyys kävi vielä ilmeisemmäksi hänen leikiksi tarkoittamansa raamatunlauseen lainaamisen kautta.
Tilanne oli sangen kiusallinen; se painosti selvästi Johannaa ja tätiäkin. Juho tunsi sen ihan ruumiissaan. Hän oli käynyt niin merkillisen herkäksi, että toistenkin kärsimys tuntui hänen omassa olemuksessaan.
Herra Kosunen ilmaantui kynnykselle. Juhon viimeinen vastaus oli siinä määrin saanut tunnelman epävireeseen, että Johanna kavahti tuoliltaan ja oli lentää vastatullutta kaulaan.
— Oi, Viljo! Vihdoinkin sinä tulet!
Juhonkin täytyi myöntää, että Johannan huudahduksessa oli järkeä; Viljo Kosunen saapui kuin pelastava enkeli auttamaan heitä tasapainoon. Hänkin tunsi kiitollisuutta sen johdosta. Hän oli mielestään kuin elinkaudeksi tuomittu, jota tuttava on saapunut katsomaan ennen ikuiselle lähtöä. Hänen avuton hymynsä sanoi: 'Näin minua viedään… hauskaa, että tulitte katsomaan'.
— Minä olen pyytänyt Jannea laulamaan, mutta hän on tehnyt vaikenemislupauksen. Ajattelepas, miten kiusallista! Ja hänellä kun olisi ääntä — oh!