Johanna katseli ympärilleen kuin vallasnainen, jota on loukattu, — mutta joka samalla antaa läsnäolevien ymmärtää, ettei loukkaaja ole tietoinen teostaan. Hän risti kätensä teatterimaisin elein; hän oli kuin ruumiillistunut kärsimys, joka odotti lohduttavaa sanaa.
— Vai ei se meidän pastorimme tahdo laulaa! Ja huomenna hänen on kuitenkin messuttava: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' — No hyvä! Kyllä minä laulan.
Viljo Kosunen harppasi flyygelin ääreen, löi muutamia akordeja ja alkoi sitten tunteellisesti, tunteellisemmin kuin Juho Kostia koskaan olisi aavistanut hänen moisensa miehen voivan laulaa:
— Jag öfvergifva dig? Hvad kan du tro om mig? Jag, som af hjärtats grund har dig så kär!
Itsekään tietämättä kuinka, antautui Juho Kostia sävelen valtaan. Sehän tulkitsi hänen omaa, polttavaa kaipaustaan — kaipausta, joka kohdistui Johannaan…
Hän katseli tätä suurin, kysyvin silmin. Katse kerjäsi ja rukoili; siinä oli jotakin samankaltaista kuin koiran katseessa, kun se odottaa tarjonaolevaa sokuripalaa. Eikö Johanna huomannut, kenen sydämestä nuo sanat pulppusivat? Tuo jäyheä, ylpeän näköinen ylioppilas, joka istui soittokoneen ääressä ja lauloi, teki sen vain kuin käskystä, — kuin lukkari, joka kirkossa veisaa: 'Olkoon Herra sinunkin kanssasi' — ajattelematta sanoja sen tarkemmin. Olihan laulaja tuossa kansakoulunopettaja — ja eikö se ollut jokseenkin samaa kuin lukkari…
Mutta Johanna seisoi flyygeliin nojaten. Turhaan etsi Juho hänen kasvoiltaan elämän merkkiä; kasvot kyllä puhuivat, mutta ne eivät puhuneet hänelle. Hänen mieleensä muistuivat Vapahtajan sanat: 'Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!' Mutta — tämä ei ollut mikään Jairuksen huone eikä hän ollut mikään Vapahtaja.
— Bravo, bravo!
Johanna taputti innokkaasti käsiään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät kiilsivät kosteina. Mutta tuon Juholle niin tutun ja rakkaan ilmeen oli loihtinut esiin Viljo Kosunen eikä hän.
"Sinä olet laudalta lyöty", ajatteli hän katkerana tuntien samalla outoa välinpitämättömyyttä ympärillään olevia henkilöitä kohtaan.