Hän ei edes vastannut neiti Kosusen tervehdykseen, kun tämä ilmaantui kynnykselle. Täti riensi häntä miltei avosylin vastaan. Hän pani vain merkille, että neidillä oli samanlainen leninki kuin Johannallakin ja hänen mielessään vilahti ajatus: "Paljonkohan tuollaista vaatetta metri maksaa?"
Äkkiä hän kuuli oman äänensä. Hän kysyi huonettaan; hänen pitäisi hiukan valmistaa saarnaansa. Hän hymyili sisimmässään: — kas, kuinka näppärästi hän osasikaan valehdella!
— Johanna saa mennä näyttämään herra Kostian kamarin.
Se oli täti, joka sen lausui. Hän näytti tulevan hyvilleen kuullessaan, että synkkä teoloogi poistuisi heidän hilpeästä seurastaan.
Johanna lähti. Juho koetti tarkata, millä mielellä tämä käskyyn suhtautui. Mutta Johanna oli tyyni; minkäänlaista vaivautumisen merkkiä ei ollut huomattavissa hänen kasvoillaan. Hän kulki edellä ja Juho asteli väsyneenä perässä.
Pihalle päästyä Johanna odotti, kunnes Juho oli ehtinyt hänen rinnalleen. Sitten hän sanoi:
— Rouva Lund on luovuttanut sinua varten kamarin toisessa rakennuksessa. Hän on pappien ystävä ja ihastui suuresti kuultuaan sinun saarnaavan huomenna.
Niin — kaikki muut olivat ihastuneet hänen tulostaan — tuntemattomat rouva Lunditkin. Yksi vain, jonka ihastumiselle hän olisi osannut antaa arvon, pysyi kylmänä.
He nousivat eteisen kiertoportaita ylös ja astuivat pienoiseen huoneeseen. Heti ovea vastapäätä oli suuri peili. Juho vilkaisi siihen vaistomaisesti. Kylläpä hän olikin näökäs! Kalpean ja surkean näköinen kuin sairaalasta päässyt.
Johanna järjesteli tukkaansa peilin edessä. Juho katseli häntä. Ketä varten Johanna noin järjesteli — häntäkö vai herra Kosusta varten? Vastaus oli itsestään selvä.